Pikkurikollisten elämää 1990-luvun laman jälkeisessä Kemissä – arviossa Mun kaupunki

Kuva: Hepola Films

17-vuotias Eddie (Marcus Lukkarila) elää pikkukaupungin pikkurikollisten maailmassa 1990-luvun laman jälkeistä aikaa. Eddie hakeutuu tuohon maailmaan vapaaehtoisesti luullen sen olevan ainoa tie elämään, jossa voi määrätä omasta olemisestaan ja saada valtaa johonkin, jolla on merkitystä.

Tuo ajatus tuottaa ongelmia, koska rikollisten johtajat ovat koko ajan kaukana poissa. Tuossa maailmassa kukaan ei myöskään tiedä kuka on oikeasti ystävä ja kuka vihollinen. Ystävyys näyttää olevan rikollisten maailmassa muutenkin häilyvä asetelma. Päivittäinen pahoinpitely, sormien katkominen on järkyttävää. Ihmisten viha näyttää puuduttavan melkein kaikki normaalit tunteet. Kaiken tuon keskellä nähdään muutamassa kohtauksessa pieni poika, joka seuraa näiden touhupettereiden tekemisiä. Lapsen isä vielä ihmettelee miksi lapsi pelkää häntä.

Mun kaupunki on kunnianhimoisesti kuvattu ja taustamusiikilla tunnelmoitu, amerikkalaisten rikoselokuvien tyyliin. Aiheessa olisi ollut enemmän mahdollisuuksia tavallisen elämän vahvempaan yhteiskuntakritiikkiin, mutta se on jäänyt pimeyden ja rikosten taakse.

Joonas Pirttikangas kertoo, että tarinat liittyvät hänen omiin kokemuksiin kotikaupungissa Kemissä. Pirttikangas on tehnyt pienimuotoisia lyhytelokuvia jo muutaman vuosikymmenen. Mun kaupunkin on hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa ja sitä varten on perustettu filmiyhtiö Hepola Films.

Pääosanesittäjä Marcus Lukkarila on tehnyt elokuvan musiikin – ei hullumpaa, sopii kuviin.

Muita näyttelijöitä ovatmuun muassa Henri Finnström (Sakke) ja Marko Salminen (Esa) joilla on omat hetkensä pimeyden maailmassa.

Maija Kääntä

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua