Robert Eggers ohjaa elokuvaa niin, että kuvataiteen ja draaman välinen keinulauta kallistuu roimasti kuvataiteen puolelle. Se on kiitettävä suoritus siinä mielessä, että ohjaajan yhdessä veljensä Max Eggersin kanssa kirjoittaman käsikirjoituksen olisi voinut helposti sovittaa staattiseksi ja päämäärättömäksi näytelmän taltioinniksi. The Lighthousen tarinassa on vain kolme hahmoa ja miljöönä pieni majakkasaari.

Lisäksi ohjaaja laskee todella paljon näyttelijöidensä varaan, mikä on aina vaaran merkki elokuvataiteessa. Teosta on markkinoitu vahvasti Robert Pattinsonin ja Willem Dafoen kahden miehen show’na – mutta onneksi vain sen takia, että supertähtien näyttelijäsuorittamista on paljon helpompi markkinoida kuin ympäristön yksityiskohdilla leikkimiseen perustuvaa tunnelatausten luomista. Niin taitavia kuin Pattinson ja Dafoe ovatkin, elokuvaa ei missään nimessä tarvitse lähestyä niin teknisestä näkökulmasta, että alentaisi sen sisällön pelkäksi näyttelijäsuorittamiseksi. The Lighthouse on kokonaisuudessaan elokuvaa puhtaimmillaan.

* *

Tarinassa Pattinson ja Dafoe ovat majakanvartijoita, jotka eristäytyvät myrskyn saartamalle saarelle seuranaan vain toisensa ja Valeriia Karamanin näyttelemät seireenisymbolit. Eggers repii kaiken irti näyttelijöiden eläimellisestä kemiasta käyttämällä valaistusta kuin ekspressionistisessa mykkäelokuvassa konsanaan ja luomalla kauhua hurjilla lähikuvilla hulluuteen vaipuvasta ihmisestä.

Mustavalkoisessa The Lighthousessa on ekspressionistisen elokuvan tenhoa.

Elokuvan arvoituksellisuudessa on pilkkeitä Roman Polanskin Rosemaryn painajaisen perinnöstä. Katsoja pelkää mutta ei ole suurimman osan ajasta täysin varma, että mitä. Ilmiselvän katsojan ahdistelun sijaan Eggers käyttää luontoa ja rakennusten yksityiskohtia kokoamaan painostavan tunnelman, jota ei voi paeta.

Modernille länsimaalaiselle tietysti pelkkä 1800-lukulainen säiden armoilla oleminen on itsessään raastavaa kauhua. Mutta ohjaaja korostaa ympäristön epämiellyttävyyttä ja subjektin mielen sopukoissa vaanivia vaaroja lähes julmuuteen asti päästämällä loppua kohti koko ajan enemmän hyökkäävämpää ja alleviivaavampaa kuvastoa valloilleen.

Jarin Blaschken 35-millimetriselle filmille taltioima mustavalkokuvaus, Louise Fordin pilkuntarkka leikkaustyö ja Mark Korvenin korviaraastavan musiikin kruunaama ambienssi muodostavat virheettömästi toimivan paketin.

The Lighthouse ei ehkä tarjoa katsojalle kummoistakaan ajatussisältöä – ja jos tarjoaa, katsoja saa sen valita pitkälti itse – mutta yksi vuoden vilpittömästi viihdyttävimpiä elokuvia se on täysin kiistatta.

Valtteri Mörttinen