Park Chan-wook palaa kiehtovalla ja kieron romanttisella trillerillä – arviossa Decision to Leave

Hae-joon (Park Hae-il) ja Seo-rae (Tang Wei) kommunikoivat tekniikan avulla. Kuva: Cinemanse

Poliisietsivä Hae-joon alkaa tutkia kuolemantapausta, jossa mies on pudonnut tai tyrkätty alas vuorelta. Kaunis leski ei vaikuta kovin surevalta, joten unettomuudesta kärsivä ja siksi epäiltyjen kyttäämiseen erikoistunut Hae-joon alkaa seurailla naista. Mitä enemmän Hae-joon tutkii Seo-raeta, sitä enemmän hän vajoaa tämän pauloihin.

Hae-joon löytää tutkinnan aikana seikkoja, jotka viittaavat naisen syyllisyyteen. Tämän todistaminen on kuitenkin vaikeaa. Etäisen kaunottaren ja normaalin pirteän naisen hahmoa vaihtava nainen kieputtaa Hae-joonia. Kiinasta laittomana siirtolaisena Koreaan rantautuneen Seo-raen motiivi lyöttäytyä yhteen maahanmuuttovirastossa työskennelleen miesvainajansa kanssa näyttää olleen oleskeluluvan saaminen.

Lopulta tutkimus jumittuu ja Hae-joon siirtyy pienempään kaupunkiin töihin. Kunnes Seo-rae ilmestyy sinnekin – ja pian on toisen miehen murha tutkittavana.

* *

Park Chan-wook tunnetaan Korean uuden elokuvan keskeisenä nimenä, jonka Vengeance-trilogia, aloituselokuvanaan Oldboy (2003), lanseerasi hänet Asian extreme -lajityypin ohjaajaksi, sinne Takashi Miiken, Kinji Fukasakun ja Takeshi Kitanon hulppeille.

Väkivaltainen, sadomasokistisia pakkomielteitä suodattava, voimakkaan kuvallinen ilmaisu on Parkin tavaramerkki. Häneltä ei ole tullut uutta elokuvaa kuuteen vuoteen, sitten Handmaidenin (2016), mutta toimettomana Park ei ole ollut, vaan ohjasi Britanniassa John le Carrén romaanin pohjalta tv-draaman Pieni rumpalityttö, jossa pääosia esittävät Florence Pugh ja Alexander Skarsgaard.

Decision to Leave, Parkin paluu elokuvan pariin, toi korealaiselle Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnon. Jostain omituisesta syystä elokuvaa ei kuitenkaan sisällytetty Oscar-palkintojen ei-englanninkielisten ehdokkaiden listalle, vaikka moni oli jo kerennyt veikata sille Oscaria, jatkumoksi viime vuosien itäaasialaisten elokuvien voittokululle.

* *

Decision to Leave ilmentää jälleen Park Chan-wookin kiinnostusta pakkomielteiseen toimintaan, mutta tällä kertaa varsin perinteisen dekkaritarinan muodossa. Decision to Leave ammentaa film noirin perinnöstä, niin amerikkalaisen kuin korealaisenkin. Seo-rae jatkaa film noirin miesten tuhoksi koituvien naisten femme fatale -perinnettä.

Elokuvasta tulevat myös mieleen mutkikkaat, Korean eri seuduille vievät poliisietsiväprosessielokuvat, kuten The Last Witness (Lee Doo-Yong, 1980). Ja tietysti siinä on Hitchcockin Vertigoa. Busanin jaksoissa epäiltyihin kohteliaan asiallisesti suhtautuvan ja väkivaltaisen kollegan kohtauksista tulevat mieleen vastaavat kohtaukset Bong Joon-hon elokuvasta Memories of Murder (2003).

Seo-raen jäljiltä löytyy toinenkin ruumis. Park Hae-il (vas.), Kim Shin-young. Kuva: Cinemanse

* *

Elokuvan alkupuoli on sitä kuvallisesti mestarillista Park Chan-wookia, jota häneltä osaa odottaa. Leikkaukset Hae-joonista tarkkailemasta kiikarilla Seo-raeta ja heti katsomassa itseään peilistä viittaavat siihen, että elokuva on pohjimmiltaan tutkielma Hae-joonista, ei Seo-rae’sta. Sitten Hae-joon heitetään poliisiasemalta päänsisäisesti – ja kuvassa fyysisesti – samaan tilaan Seo-raen kanssa, tarkkailemaan tätä, haistelemaan tätä. Monessa kohtauksessa leikitellään tällaisella katsojaa jekuttavalla kuvaustavalla: Onko tämä tapahtunut? Vai olemmeko Hae-Joonin pään sisällä?

Kuvaukseen tuodaan ovelasti juonta kommentoimaan henkilöiden televisiovastaanottimista pyörivät K-draamat. Loppupuoli elokuvaa etenee traditionaalisemmalla elokuvantekemistyylillä, mutta loppukohtaus kallioisella merenrannalla on taas puhdasta Park Chan-wookia ja yksi huimimpia trillerilopetuksia koskaan. Yllättävät, vinot kamerakulmat ja nopeat leikkaukset lähikuviin ja pois ovat tuttua, voimakasta Parkia, ja aiempien elokuvien tapaan ne luovat tarinaa tukevaa epämukavuutta katsojassa.

Hae-joonin kiinnostukselle Seo-raeta kohtaan on kotoa kumpuava syy: hän on ollut toistakymmentä vuotta naimisissa Jung-anin kanssa, joka työskentelee Ipon ydinvoimalassa, minkä takia he tapaavat vain viikonloppuisin. Fyysikkoammattinsa mukaisesti Jung-anilla on rationaalinen suhtautuminen parisuhteeseen: säännöllinen viikoittainen seksi pitää suhteen kunnossa.

Hae-joon onkin kypsä mies hullaantumaan Seo-raeen. Seo-rae puolestaan on koukussa Hae-joonin kiinnostukseen. Osittain hänen motiivinsa jäävät katsojalle mysteeriksi.

Nelikymppisen Hae-joonin miehisyyden kriisiin viitataan usein rivien välissä. Hän metsästää partnereineen arvokkaiden kilpikonnien varkaita. Koreassa kilpikonnakeiton uskotaan nostavan testosteronia. Hae-joon ei ole aivan kotikentällään missään: hänen kerrotaan olevan kotoisin Soulista, mutta elokuvan alkupuoliskolla hän työskentelee Busanin poliisissa ja siirtyy sieltä hermoromahduksen ja unettomuuden myötä Ipon poliisiin, vaimon työpaikan lähelle.

* *

Park käyttää tarinassa eri aistien merkitystä. Tarkkailu ja katsominen on poliisityössä keskeinen elementti. Hae-joon yrittää usein nähdä paremmin, ja joka rikospaikalla hän laittaa ensiksi silmätipat silmiinsä.

Seo-raen mekon väri, eri valaistuksessa vihreä tai sininen, muodostuu hämääväksi todistusaineistoksi, yhtä häilyväksi kuin Seo-raen syyllisyys. Seo-rae puolestaan löytää Hae-joonin taskusta huulirasvan ja voitelee sillä niin omat kuin Hae-joonin huulet. Hajut, viski, parfyymi ja tupakka nostetaan esille jatkuvasti, kun Hae-joon ja Seo-rae tunnustelevat toisiaan eri aistien tasolla.

Myös musiikki on olennainen elementti. Vanhustenhoitajana työskentelevä Seo-rae ja hänen ”maanantaimummonsa”, yksi avustettavista vanhuksista, kuuntelevat Jung Hoo-heen vuonna 1967 levyttämää iskelmää Sumu. Samalla tavalla Hae-joon on usein sumun sisällä etsiväntyössään. Tämä kuvallistetaan todellisena sumuna niin Busanissa kuin Ipossa.

Sumun levytti uudelleen myöhemmin mieslaulaja Kim Soo-yong ja elokuvan loppukrediittien taustalle molemmat laulajat levyttivät ohjaajan pyynnöstä laulun duettona.

Toinen olennainen musiikkikappale on Mahlerin 5. sinfonia, jota kuullaan niin ääniraidalta kuin henkilöiden kännykästään kuuntelemana. Sen kesto on osa poliisin todistusaineistoa.

**

Park Hae-il, Lee Jung-hyun, Teo Yoo ja Tang Wei. Kuva: Cinemanse

Park ei ujostele käyttää nykyteknologiaa osana neo noiriaan – tapahtuuhan tarina Etelä-Koreassa, yhdessä maailman digitekniikan ja -palveluiden huippumaista. Seo-rae ja Hae-joon kommunikoivat usein kännykän kiina–korea-käännösapplikaation kautta. Kuollut mieskin saadaan mukaan kuvaan näppäränä takaumana miehen tekemän vuoristokiipeilyvideoblogin kautta.

Seo-Rae ja Hae-joon käyvät tekstarikeskusteluja. Kännyköiden ja Seo-raen älykellon tiedostot ja GPS-paikallistaminen antavat poliiseille todistusaineistoa. Sitä on myös mereen viskattu kännykkä. Teknologian avulla todistusaineistoa voidaan myös väärentää ja tuhota. Ja löytyy digitaalisista tiedostoista myös jonkinlainen rakkaudentunnustus.

Elokuvaan on uitettu perinteistä itäaasialaista estetiikkaa. Seo-rae lukee maanantaimummolle kiinalaisklassikkoa Shan Hai Jing, jossa kuvaillaan meriä ja vuoria ja niillä eläviä petoeläimiä. Meri ja vuoret ovat olennainen osa Decision to Leaven maisemaa. Aviomies on pudonnut vuorelta. Myöhemmin Hae-joon ja Seo-rao vievät Seo-raon isovnhempien tuhkat Hama-vuorelle. Elokuva päättyy meren rannalle.

* *

Puhtaasti rikosmysteeriä etsivälle elokuva voi näyttää aukkoiselta ja poliisityön tutkintaprosessi kaikkea muuta kuin johdonmukaiselta. Parkin kiinnostus ei kuitenkaan ole juonenkerimisessä ja rikollisten paljastamisessa vaan henkilöiden päänsisäisten tuntojen kuvallistamisessa.

Kohtalokkaan Seo-raen rooliin pestattiin kiinalaisnäyttelijä Tang Wei, joka muistetaan Ang Leen eroottisesta vakoojatarinasta Lust, Caution (2007). Poliisietsivä Hae-joonia näyttelee Park Hae-il, joka meillä tunnetaan elokuvasta Memories of Murder, missä hän näytteli pääepäiltyä. Ipon poliisiaseman reipasta naiskollegaa näyttelee koomikko ja tv-juontaja Kim Shin-young.

Tarkkasilmäinen huomaa Ipon poliisiasemalta Iittalan tummansiniset kahvimukit. Ne istuvat elokuvan siniseksi sävytettyyn väriskaalaan.

Eija Niskanen

Park Chan-wookin Oldboy (2003) esitetään uusintakierroksella Cinema Orionissa keväällä. Ensimmäinen esitys on Helsinki Cine Aasia -festivaalilla 16.–19.3.2023.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua