Elokuva-arvio: Kaksi itäsaksalaista perhettä lähti neljäkymmentä vuotta sitten uhkarohkealle matkalle, jonka päämääränä oli loikata kuumailmapallolla rajan yli Länsi-Saksaan. Ohjaaja Michael Bully Herbigin käsittelyssä kiinnostavasta tositarinasta on kuitenkin sukeutunut ylikierroksilla kulkeva jännäri.

Vielä kolmekymmentä vuotta sitten keskellä Eurooppaa sijaitsi Absurdistan. Valtio, joka valvoi omia kansalaisiaan järjettömyyteen asti. Valtio, josta ei saanut lähteä ilman – vain harvoille ja valituille myönnettävää – lupaa, ei edes katsomaan rajan toisella puolella asuvia omaisiaan. Rajaa vartioivilla sotilailla oli Schiessbefehl, lupa ampua loikkausta yrittävät ”petturit”.

Republikflucht, kirjaimellisesti ”pako tasavallasta”, oli Saksan Demokraattisessa Tasavallassa lailla kielletty rikos 1950-luvun lopulta lähtien. Kymmenet tuhannet pakoa yrittäneet, mutta kiinni jääneet itäsaksalaiset saivat vankeustuomion. Rajavartioiden ampumien tai muuten rajan ylityksessä menehtyneiden ihmisten määrästä on verkkolähteissä annettu vaihtelevia lukuja, mutta eri lähteiden perusteella heitä on ollut ainakin yli 300, mahdollisesti yli tuhat ihmistä.

Suomessa elokuvateattereihin tällä viikolla saapunut saksalainen elokuva Pako muurin takaa (Ballon, 2018) perustuu tositarinaan, joka tapahtui tarkalleen 40 vuotta sitten, vuonna 1979. Kaksi itäsaksalaista perhettä, Strelzykit ja Wetzelit, ryhtyivät uskaliaaseen yritykseen: tavoitteena oli ylittää raja kuumailmapallolla Itä-Saksan Thüringenistä Länsi-Saksan puolelle Baijeriin.

Tositarina on hämmästyttävä, ja siitä on jo kertaalleen tehtykin elokuva: amerikkalainen Disney-tuotanto Pako pimeässä (Night Crossing, 1982). Tällä kertaa asialla ovat kuitenkin saksalaiset tekijät, mikä vain nostaa ennakko-odotuksia. Onhan paljon kiinnostavampaa nähdä, miten saksalaiset itse kuvaavat lähihistoriaansa ja elämää DDR:ssä. Voisi jopa odottaa, että nyt mennään syvemmälle kuin tuon aikakauden Itä-Saksaa kuvaavissa Hollywood-elokuvissa.

Pako muurin takaa -elokuvaa ei kuitenkaan tarvitse kovin montaa minuuttia katsoa, kun selviää, että elokuvan tekijöillä ei ole kovin syvällisiä tavoitteita.

Toiminta rullaa liikkeelle alusta alkaen hyvää vauhtia, ja hops vaan, Strelzykin perhe jo onkin ilmassa kuumailmapallon kyydissä. Ja ihan pian ollaankin tilanteessa, jossa epäonnisen lentoyrityksen jäljiltä on ilmapallonraato metsässä – väärällä puolella rajaa. Tästä alkaa armoton kilpajuoksu: uusi pallo on pakko saada valmiiksi, sillä Itä-Saksan salainen poliisi, Stasi, alkaa jäljittää metsästä löytyneen kuumailmapallon omistajia. Strelzykit, ja uuteen yritykseen mukaan lähtevät Wetzelit, työskentelevät vimmaisesti saadakseen uuden pallon valmiiksi samalla kun Stasin verkko perheiden ympärillä kiristyy.

Kuulostaako jännittävältä?

Aivan, sitähän se toki on. Ja ikävä kyllä tämä onkin elokuvan pahin virhe. Ohjaaja Michael Bully Herbig, joka on myös yksi käsikirjoittajista, on mitä ilmeisimmin halunnut tehdä kansainvälisen menestysjännärin. Tämä melkein pilaa mielenkiintoisen aiheen.

Strelzykin perhe lähdössä metsään ”telttailemaan”.

Elokuva kyllä kulkee sujuvasti. Jännitystä piisaa. Stasi etsii pakoperhettä kuin kyseessä olisi joukko sarjamurhaajia, eikä vain isä, äiti ja kaksi lasta. Perhe näkee joka puolella epäilyttäviä henkilöitä ja pitkiä katseita – kuka tahansa kun saattaa olla Stasin tarkkailija. On monia viime hetken pelastuksia ja käänteitä. Ja kaiken tämän päällä jännitystä tehostaa – jokseenkin sietämätön – dramaattinen musiikki.

Stasi kyllä etsi metsään pudonneen kuumailmapallon omistajia myös todellisuudessa. Tunnettua myös on, että Stasin omien kansalaisten tarkkailu oli huomattavan laajaa ja perusteellista. Silti elokuvassa tuntuu vahva liioittelun maku – vaikuttaa siltä, että jännärinupit on tässä kohdin käännetty kaakkoon viihdevaikutuksen lisäämiseksi.

Tositapahtumiin perustuvan elokuvan ei tarvitse orjallisesti tuoda esiin kaikkia faktoja, taiteellisiakin vapauksia on lupa ottaa, mutta selkeä liioittelu syö tapahtumien uskottavuutta. Katsomossa huomaa toistuvasti miettivänsä ”onkohan tämä nyt mennyt ihan näin?”

Vaikka dramaattisuutta vyörytetään katsojien päälle, aidosti tunteelliset, liikuttavat hetket ovat harvassa. Ja ne ovat niitä kohtauksia, jotka on tehty pienieleisesti, selittelemättä. Vain yksi kohtaus nostaa itselläni kyyneleet silmiin: jäähyväiset, jotka jäävät sanomatta – maasta lähtevät kun joutuivat jättämään läheisensä kertomatta lähdöstään, sillä myös loikkareiden auttaminen oli määritelty rikokseksi.

Visuaalisesti ohjaus on ammattimaista ja ajankuva uskottava. Taiteellinen näkemys kuitenkin loistaa poissaolollaan. Ihmetyttää myös, ettei upeaa, moniväristä kuumailmapalloa kuvata enempää – pelkästään niillä kuvilla tarinasta olisi saatu enemmän elokuva kuin ylikierroksilla kulkeva saksalainen tv-draama. Eli tässäkin mielessä ohjaaja Herbigillä on ihan konkreettisesti pallo hukassa.

Peter Strelzyk (Friedrich Mücke) ja hänen poikansa Frank (Jonas Holdenriedel) joutuivat opettelemaan kuumailmapalloilun niksit ensilennollaan.

Mutta on elokuvassa toki hyvätkin hetkensä. Kuulemme muutamia repliikkejä, jotka paljastavat jakautuneen Saksan absurdiuden. ”Aina kun me käymme Berliinissä, otamme kiikarit mukaan. Katselemme lännen puolelle.” Tämän täytyy olla saksalaiselle nykypolvelle aivan käsittämätöntä.

Myös pallon valmistamiseen tarvittavien kankaiden hankinta on kiehtova yksityiskohta – ja tässä kohdin elokuva ei liioittele. Strelzykit ja Wetzelit todellakin joutuivat matkustamaan ympäriinsä eri kaupungeissa saadakseen tarvittavan määrän taftia ostettua huomiota herättämättä. Tähän olisi voinut keskittyä enemmänkin – jos elokuvassa ei olisi liian kiire juosta jatkuvasti eteenpäin.

Elokuvallisesti ja kerronnaltaan Pako muurin takaa on pettymys, eikä se yllä esimerkiksi 20 vuoden takaisen Aurinkokuja-elokuvan (Sonnenallee, 1999) tasolle. Itä-Berliinin elämästä 1970-luvun lopulla kertova Aurinkokuja oli komedia, mutta kykeni tyylilajistaan huolimatta pureutumaan DDR:läiseen elämänmenoon huomattavasti kiinnostavammin.

Itseäni Pako muurin takaa -elokuvan ylikierroksille viritetty kerronta jäi todella harmittamaan, ja jo elokuvaa katsoessani aloin toivoa, että jonakin päivänä saisin vielä nähdä huolellisesti tehdyn dokumenttielokuvan näiden kahden perheen hullunrohkeasta pakomatkasta. Tätä odotellessa ilmapallomatkan valmisteluista ja toteutuksesta voi lukea vaikkapa Günter Wetzelin omilta verkkosivuilta

Kaarina Lehtisalo

Pako muurin takaa

(Ballon, 2018)

Ohjaus: Michael Bully Herbig
Käsikirjoitus: Kit Hopkins, Thilo Röscheisen, Michael Bully Herbig
Pääosissa: Friedrich Mücke, Karoline Schuch, David Kross, Alicia von Rittberg, Thomas Kretschmann
Ikäraja: K12
Kesto: 2 h 5 min
Ensi-ilta: 16.8.2019

Elokuvaa esitetään Tampereella Finnkino Plevnassa ja Arthouse Cinema Niagarassa