Mulholland Drive on elokuvan ratkaisematon mysteeri – Lynch-klassikko taas elokuvateattereissa

Naomi Watts ja Laura Elena Harring. Kuva: Future Film

David Lynchin Mulholland Drive (2001) on vuosien varrella kiihottanut ihmisten elokuvallisen arvoituksen ratkaisuhalua. David Lynchin (1946–2025) elokuvat nyt harvoin, Straight Storya lukuun ottamatta, ovat yksiselitteisen selkeitä tarinoita, ja televisiosarja Twin Peaks kutkutteli sekin mukavasti oudoilla elementeillään.

Lost Highway (1997) sai ympyriäisellä tarinallaan katsojan nyrjäyttämään aivonsa mahdottoman juonikuvionsa yhteensovittamisessa. Elokuvassa onkin paljon samaa kuin Mulholland Drivessa: kaksoistarina, jossa päähenkilö herää jonakuna toisena tai kokee hallusinatorisen unen, jossa asiat ovat toisin ja tuttu ympäristö nyrjähtänyt sijoiltaan. Myös epäily rakastettua ja tämän motiiveja kohtaan yhdistää teoksia.

* *

Mulholland Drive viittaa jo nimellään Hollywoodiin. Sieltä, kukkulanrinnettä mutkittelevan tien päästä, löytyy kuuluisa Hollywood-kyltti.

Elokuvan alun krediittijakso, jitterbug-tanssikohtauksineen tuntuu viittavan niin 1950-luvulle kuin Hollywood-musikaaleihin. Tarinan aikana paljastuu, että se viittaa myös päähenkilö Bettyyn/Dianeen, innokkaaseen kanadalaisneitoseen, joka on voittanut jitterbug-tanssikilpailun ja päätynyt sitä kautta tavoittelemaan näyttelijän uraa. Asiaa edistää, että hänen tätinsä työskentelee Hollywoodin elokuvateollisuudessa ja antaa matkansa ajaksi asuntonsa Bettyn käyttöön.

Betty saapuu silmät ihastuksesta levällään Hollywoodiin osallistumaan koekuvauksiin. Asuntoon on kuitenkin livahtanut toinen nainen, Rita, joka pakenee jotain, mutta ei muistinsa menettäneenä tiedä tarkalleen mitä. Betty ottaa tilanteen haasteena ja naiset alkavat selvittää Ritan mysteeriä. Tämä johdattaa heidät yhä mystisempiin tilanteisiin.

Tähän asti Mulholland Drive voisi vielä olla perustrilleri, mutta Lynch ei olisi Lynch, ellei hän sekoittaisi pakkaa joka käänteessä. Tarinaan ilmaantuu muita henkilöitä, kuten nuoremman polven elokuvaohjaaja Adam Kesher, joka huomaa elokuvansa rahoituksen olevan epämääräinen; mafialta haiskahtavalla porukalla on tarkka visio siitä, kuka tulee näyttelemään hänen ohjaamansa elokuvan naispääosan. Ja se ei ole näyttelijä, jonka Adam haluaisi rooliin.

On myös mysteerinen cowboy Hollywood Hillsin kukkukoilla sijaitsevassa hevosaitauksessa. On epämääräinen mieskaksikko, joiden murtobisnekset lähtevät pahasti lapasesta.

Ja sitten on nuorimies, joka on nähnyt oudon hirviön kuppilan takana ja käy keskusteluja terapeuttinsa kanssa. Hänen hahmonsa yhdistyy lopulta Bettyyn. Tai Dianeen, joka on Bettyn nimi rinnakkaistodellisuudessa, jossa hän on päätynyt ikuiseksi sivuosanäyttelijäksi, kun taas Rita/Camilla nappaa reittä pitkin elokuvan pääroolin.

Justin Theroux ja Laura Elena Harring. Kuva: Future Film

* *

Yksi selitys ymmärtää Mulholland Drive on soveltaa siihen freudilaista uniteoriaa. Elokuvan kaksoisrakenteen, alun innokkaan ja elokuvateollisuuteen sujuvasti sukeltavan Bettyn sekä kyynistyneen Dianan tarinan, voi tulkita niin, että alkupuoli on Dianen toiveuni siitä, miten asioiden olisi pitänyt mennä: hieno asunto, onnistunut koe-esiintyminen, läheinen ystävyys ja rakkaus, sopivasti jänniä tilanteita. Sen jälkeen herätään kirjallisesti todellisuuteen, cowboyn äänen sanoessa, että on aika herätä.

Lopputarinassa kaikki on mennyt pieleen: suurta uraa ei näytä olevan tulossa, kämppä on pimeä ja karu, rakastettu ja paras ystävä pettää ystävyyden oman uransa takia. 

Miellyttävä ja jännittävä uni alkaa sisältää yhä enemmän häiritseviä elementtejä muuttuen yhä painajaismaisemmaksi ja huipentuen Club Silencio -kohtaukseen, jossa Rebekah Del Rio tulkitsee traagisesti Roy Orbisonin Crying-kappaleen espanjankielisen version Llorando.

Laulu paljastuu illuusioksi. Kohtaus on yksi elokuvan keskeisiä: se kertoo katsojalle, ettei tämän kannata uskoa todeksi kaikkea näkemäänsä ja että Bettyn lupaava elokuvaura ei ehkä koskaan toteutunut. Avainmotiiveina toimivat Ritan käsilaukusta löytyvä avain ja myöhemmin sininen rasia, jonka kautta sukelletaan syvälle toiseen tarinaan.

Kuva: Future Film

* *

Mulholland Drive pisti brittiläis-australialaisen Naomi Wattsin uran käyntiin. Watts oli kuluttanut vuosikymmenen tehden pikkurooleja Los Angelesissa ja Australiassa, tienaten niin vähän, ettei välillä pysynyt maksamaan vuokraansa ja oli vähällä luopua näyttelijän uran tavoittelusta.

Wattsin oma elämä näyttää paikoitellen paralleelilta Betty/Dianen tarinaan: hänelläkin oli isoja rooleja nappaava ystävä, Nicole Kidman, joka esitteli Wattsia tuottajille.

David Lynch otti Wattsin näyttelemään projektiin, jonka piti alun perin olla televisiosarjan pilottijakso. Kun projekti ei tv-yhtiöille kelvannut, Lynch muutti sen ranskalaisen Studio Canalin tuella elokuvaksi. Mulholland Drive toi Lynchille parhaan ohjaajan palkinnon Cannesin elokuvafestivaalilla.

Wattsin roolisuoritus on melkoinen taidonnäyte: aluksi hän näyttelee sinisilmäistä naiivia uustulokasta ja tyttökirjojen pirtsakkaa neitietsivää, kunnes yllättäen koe-esiintymisessä heittää viettelijävaihteen päälle tietäen tarkalleen mistä narusta vetää vanhemman miesnäyttelijän kanssa. Loppupuolen tarinassa hän on ikuiset mustat silmänalukset hankkinut epätoivoinen ja unelmansa menettänyt kyyninen Diane.

Michael Anderson Jr. (vas.) nähtiin myös Twin Peaks -televisiosarjassa. Kuva: Future Film

* *

Lynch kasaa elokuvaan omituista mustaa huumoria. On täydellistä espressoa vaativa gangsteripomo, pieleen mennyt ryöstö, elokuvaohjaaja Adamin uraluisu. Elokuvassa on lukemattomia viitteitä muihin Hollywood-klassikoihin: esimerkiksi Bettyn koe-esiintymisjakson harmaa jakkupuku muistuttaa Kim Novakin jakkupukua Vertigossa.

Päälle lyövä tunnelma on kuitenkin mustanpuhuva näkemys Hollywoodista, jonka kimaltelevan pinnan alla on aina jotain vinossa.

Eija Niskanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua