Metsäjätti yrittää soitella suomalaisen sielun syviä säveliä mutta ei pääse ihon alle

Kuva: Marek Sabogal / Solar Films

Suomalaisen sielun syviä säveliä tässä yritetään soitella ihan sumeilematta. Veikkaanpa, että Ville Jankerin ohjaama ja Jussi Vatasen tähdittämä elokuvatulkinta Miika Nousiaisen Metsäjätistä siinä myös onnistuu.

Kirjakin oli menestys ja on vaikea keksiä syitä, miksi tämä ei purisi yhtä hyvin tai paremmin. Metsäjätti on suomalaisittain peruslaadukas elokuva, joka ei haasta katsojaa liikaa, mutta ei ole myöskään latteudessaan liian puuduttava.

Pasi (Vatanen) on urakiidossa oleva kehitysjohtaja isossa metsäfirmassa ja hänet lähetetään tekemään leikkauksia kotikylänsä tehtaalle. Siellä tulevat vastaan lapsuuden ja nuoruuden traumat sekä taaksejääneiden ihmisten kohtaaminen. Kehyksenä on suomalaisille niin tärkeä metsäteollisuus ja kapitalismin kurittama, romantisoitu maakuntien Suomi. Elokuvan tarina on suorastaan klassinen kertomus hyvän (oikeudenmukaisuus) ja pahan (uralla eteneminen) kahtaalle repimästä sankarista.

Paukkuja satsataan paljon kapitalismin epäreiluuden alleviivaamiseen, mutta ongelmaa ei esitetä systeemisenä. Hiukan vähemmälläkin alleviivaamisella viesti olisi välittynyt. Kansainvälisen suuryhtiön paikallisen tehtaan lakkauttamisen koreografia ja käsikirjoitus on niin moneen kertaan kirjoitettu Suomessakin, että sen uskottava esittäminen leffassakin on helppoa. Tapauksia oli sekä kirjan että leffan ilmestymisen aikaan. Viimeisimpänä Kaipola.

Takaumista käy ilmi, että metallimusiikki on ollut tarinan keskuskaksikolle Pasille ja Jannelle (Hannes Suominen) selviytymiskeino nuorena ja siihen palataan lopulta myös elokuvan nykyajassa. Ja on hellyttävää kun keski-ikäiset miehet heiluttavat nyrkkiä vielä vanhemman James Hetfieldin ja kumppanien tahdittamana. Sillä elämyksellä jaksaa taas painaa vähän eteenpäin.

Pasin avioliitto ja isäksi tuleminen jää niin ohuena sivujuonteeksi, että se ei tunnu miltään. Periaatteessa siinä olisi ainesta yhdeksi elokuvan keskeisistä jännitteistä ja se voisi tuoda siihen lisäsyvyyttä. Siinä ei nyt onnistuta.

Muutenkin osa roolihahmoista jää karikatyyreiksi, eikä millekään huimille suorituksille jätetä tilaa. Jussi Vatanen tekee Pasina perusvarmaa työtä, mutta Janne jää ikävä kyllä todella ohueksi hahmoksi, vaikka on tarinan tärkein sivuhenkilö. Myös Anu Sinisalon esittämästä Pasin pomosta olisi suonut saatavan enemmän irti. Ongelma ei ole näyttelijöiden taito vaan ilmeisesti enemmänkin löysä ohjaus.

Kuva: Marek Sabogal / Solar Films

Elokuvaa katsoessa mieleen nousee vähän surumielisiä ajatuksia esimerkiksi Jari Lindströmin kaltaisista duunareista, jotka jaksavat uskoa systeemin muuttuvan reiluksi ja hyväksi kun vielä vähän jaksetaan kiristää vyötä. Metsäjätistä huokuu sama henki. Elokuvan loppu on onnellinen – jopa naiivilla tavalla onnellinen.

Huomaan, että kirjana Metsäjätti ei ollut minulle merkittävä lukukokemus. Sen juoni palailee leffaa katsoessa hiljalleen mieleen, mutta ei oikeastaan vaikuta katsomiskokemukseen. Vahvemmat lukukokemukset usein häiritsevät niistä tehtyjen leffojen katsomista omina teoksinaan. Nyt niin ei käy.

Aleksis Meaneyn Joensuun kaupunginteatterille ohjaama näyttämösovitus Metsäjätistä jää Nousiaisen romaani mukaan lukien edelleen parhaimmaksi elämykseksi, jonka olen tästä tarinasta saanut.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua