Menestysromaaniin pohjautuva uutuuselokuva Suon villi laulu tyytyy referoimaan ja kuvittamaan kirjan tarinaa

Kya (Daisy Edgar-Jones) löytää oman lahjakkuutensa. Kuva: Michele K. Short

Delia Owensin romaani Suon villi laulu (Where the Crowdads Sing, 2018) on ollut maailmalla valtaisa myyntimenestys, romaania on myyty tämän vuoden heinäkuuhun mennessä jo 15 miljoonaa kappaletta. Rämealueella yksin elävän Kya-tytön tarina on liikuttanut lukijoita ympäri maailmaa, meillä Suomessakin.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Carolinan rannikkoalueelle, marskimaalle, 1950–1960-lukujen Yhdysvaltoihin. Tarinan päähenkilö Kya on vain pikkutyttö, kun hänen perheensä muut jäsenet yksi toisensa jälkeen lähtevät pienestä kotimökistä pakoon juoppoa, väkivaltaista isää, ja jättävät tytön kahdestaan isän kanssa. Lopulta isäkin lähtee, ja Kya jää yksin selviytymään rämeelle.

Läheisen pikkukaupungin väki ei juurikaan välitä tytön kohtalosta, päinvastoin, häntä karsastetaan ja halveksitaan, nimitetään ”rämelikaksi”. Ainoastaan ystävällinen kauppiaspariskunta auttaa tyttöä – toisin sanoen: antaa tälle mahdollisuuden ansaita itse elantonsa simpukoita keräämällä.

Tarina on kuulostaa näin tiivistettynä melko absurdilta, epäuskottavalta. Ja sitä se onkin. Ainoa tapa selviytyä Suon villi laulu -kirjan ja -elokuvan epäuskottavuuksista on ajatella koko juttua satuna. Vaikka Suon villi laulu tekeytyy realistiseksi, siinä on samoja satufantasian piirteitä kuin tunnetuimmissa villilapsitarinoissa, Edgar Rice Burroughsin Tarzaneissa tai Rudyard Kiplingin Viidakkokirjassa.

* *

Villilapsisatuun yhdistyy muitakin lajityyppejä, sillä Suon villi laulu on myös murhamysteeri ja oikeussalidraama. Heti alkajaisiksi rämeeltä löytyy kuollut mies, eikä poliiseilla kauan nokka tuhise, kun Kya on jo sellissä odottamassa oikeudenkäyntiä. Tarinaa keritään auki takautumien kautta, Kyan muistot ja oikeudenkäynti vuorottelevat kerronnassa.

Tämä koukuttava kaava on tuttu monista televisiosarjoista, ja kieltämättä ainakin kirjaa lukiessa toimiva: lukijan on käytännössä pakko lukea kirja loppuun. Sen sijaan on aivan eri asia, miten tämä murhamysteeri enää voi vetää elokuvaa katsoessa. On todennäköistä, että valtaosa elokuvan katsojista on jo lukenut kirjan ja tietää loppuratkaisun.

Murhamysteeri ei siis voi olla elokuvaversiossa tarinan veturi. Ja onneksi elokuvan tekijät eivät ole tähän keskittyneetkään.

Onnetonta sen sijaan on, että he eivät ole osanneet keskittyä Kyan tarinassa mihinkään muuhunkaan.

* *

Suon villi laulu on ennen kaikkia selviytymistarinam nuoren naisen kasvukertomus mahdottomissa oloissa. Ja juuri tämä lienee syy siihen, miksi romaanista on tullut niin valtavan suosittu.

Suon villi laulu on kertomus yksinäisyydestä, erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteista, jotka kuitenkin ovat valtaosalle ihmisistä yhteisiä, universaaleja kokemuksia. Kya haluaa ihmisten lähelle, mutta ei tunnu siinä onnistuvan kuin hetkittäin.

Kauppiaspariskunta (Sterling Macer Jr ja Michael Hyatt) auttaa pientä Kya-tyttöä. Kuva: Michele K. Short

Kya hylätään toistuvasti, niin monta kertaa, että katsoja suorastaan sekoaa laskuissa. Oma perhe jättää hänet, kun hän on vielä lapsi. Myös rakkaudessa tulee pettymyksiä, ghostaamisia ihan perinteiseen tapaan.

Yksinäisyys ei ole kirjassa ja elokuvassa suinkaan vain huono asia, se on osa Kyan sankarillisuutta. Suon villi laulu tuntuu suorastaan hehkuttavan yksilökeskeistä maailmankuvaa, jonka mukaan jokainen on oman onnensa seppä. Kyaa välillä jahtaavat sosiaaliviranomaiset ovat tarinassa pelottava uhka, sillä hehän voisivat vaikka viedä yksin rämeellä asuvan tytön jonnekin koulukotiin. Yksin pärjäämistä romantisoidaan tarinassa järjettömyyteen asti.

* *

Ymmärrän miksi Owensin kirja on vedonnut niin moniin, mutta tunnustan, että itse en pitänyt kirjasta. Mielestäni tarinan sisäinen logiikka ontui ja kirja oli liian kehnosti kirjoitettu. Odotin silti elokuvaversiota, sillä ei ole aivan tavatonta, että huonosta tai keskinkertaisesta romaanista syntyykin alkuteosta parempi elokuva.

Mutta nyt näin ei ole käynyt. Elokuvan käsikirjoittaja Lucy Alibar on kyllä onnistunut tiivistämään romaanin elokuvamittaan, mutta pelkän juonen referoinnin sijaan olisi rohkeasti pitänyt valita näkökulma. Tarinalle olisi tehnyt terää, jos käsikirjoittajalla olisi ollut rohkeutta nostaa kirjasta esiin yksittäinen aihe, esimerkiksi murhatun miehen ja Kyan suhde – sillä se tuntui olevan myös romaanin kipupiste, selviytymistarinaan upotettu kostofantasia.

Kenties käsikirjoittajalle ei edes annettu tähän mahdollisuuksia. Kun kyseessä on kaikkien tuntema bestseller, yleisön oletetaan haluavan saman kokemuksen kuin kirjaa lukiessa.

Myöskään elokuvan ohjaukseen ei voi olla tyytyväinen. Ohjaaja Olivia Newman on lähinnä tyytynyt kuvittamaan kirjaa, eikä ohjauksesta aisti minkäänlaista omaa näkemystä tarinasta. Kuvastossa on äitelää rämeromantiikkaa, joka ei mielestäni tavoita Owensin romaanin oleellisia puolia.

Kya (Daisy Edgar-Jones) kohtaa toisen rämeellä kulkijan, Taten (Taylor John Smith). Kuva: Michele K. Short

Eläintieteilijä Owensin kuvaukset marskimaan luonnosta ja eläimistöstä olivat tärkeä osa romaania, ja olisi toivonut, että tämä olisi myös elokuvassa jollakin tavalla huomioitu. En nyt mitään Avaraa luontoa odottanut, mutta jotakin enemmän kuin pelkkää somistusta.

Käsikirjoitus tai henkilöohjaus ei anna paljon aineksia näyttelijätyölle, mutta pääosassa Kyaa näyttelevä Daisy Edgar-Jones onnistuu roolissaan. Hän on riittävän karismaattinen ja valovoimainen kannattelemaan koko elokuvaa.

Sen sijaan Kyan elämän nuoret miehet, Tate (Taylor John Smith) ja Chase (Harris Dickinson), jäävät paperinohuiksi. Mutta tämä ei ole nuorten näyttelijöiden syytä, vaan moitteet voi osoittaa sekä alkuteokselle että käsikirjoitusversiolle.

Paras sivuroolisuoritus nähdään kokeneelta David Strathairnilta, joka näyttelee oikeudessa Kyaa puolustavaa Tom Miltonia. Strathairn onnistuu jo pelkällä läsnäolollaan piirtämään turvallisen vanhemman miehen, hyväksyvän isähahmon, joka Kyan tarinaan tarvitaan.

Kaarina Lehtisalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua