Matematiikkaneron huonompi päivä taittuu vertaiseen tutustumiseen elokuvassa Margueriten teoreema

Marguerite (Ella Rumpf) käyttää laskutaitojaan mahjong-peleissä. Kuva: Michaël Crotto / TS Productions

Riemannin hypoteesi, Fermat’n lause, Goldbachin konjektuuri: matemaattisia teorioita viskellään tässä elokuvassa kuin serpentiiniä vappuna.

Margueriten teoreema on kuitenkin helppoa katsottavaa. Nuoren naisen kasvukertomus on sitä lajia, joka houkuttelee katsomaan itseään feministishenkisenä vapautumiskertomuksena.

Tosiasiassa elokuva on pohjimmiltaan kertomus kasvamisesta ja myöhään tapahtuvasta henkisestä kypsymisestä. Nuori nainen, Marguerite Hoffman (Ella Rumpf), opiskelee pariisilaisessa eliittikoulussa, École Normale Supériuressa, jossa on yliopistotasoisia opintoja ja tutkintojakin. Hän on yksinäinen lahjakkuus, jonka älykkyys ei tee hänestä suosittua. Ystäviä hänellä ei ole.

Yksinhuoltajan lapsena ja stipendiaattiopiskelijana hänen on kaiken aikaa todistettava pärjäämisensä ja menestyttävä opinnoissaan, sillä elokuva näyttää matematiikan kilpailulajina, jossa pärjätäkseen on oltava tuhannesti parempi kuin muut.

* *

Kun tulee Margueriten suuri päivä, hänen olisi koko vuosikurssinsa ja opettajansa edessä todistettava väitöskirjatasoista osaamistaan. Hänen matemaattisesta todistelustaan löydetään kuitenkin virhe, joka tekee tyhjäksi vuosien työn, ja tultuaan julkisesti nöyryytetyksi Marguerite poistuu luentosalista palaamatta enää matematiikan opintoihinsa.

Marguerite syyttää professoriaan, Laurent Werneriä (Jean-Pierre Darroussin), joka ei tarkistanut laskelmia juuri silloin kun Marguerite sitä pyysi. Elokuvan katsominen on kuin oppitunti kipeää tekevästä kasvamisesta vastuuseen omasta elämästä.

* *

Koko ikänsä matematiikalle omistautunut Marguerite on totinen puurtaja, joka ei koskaan naura, vaan pyrkii työssään ja harrastuksessaan eli matematiikassa täydellisyyteen. Muuta elämää hänellä ei ole ollutkaan, ja juuri siihen hän saa mahdollisuuden paiskatessaan luentosalin oven kiinni. Sitä myötä hän tulee tutustuneeksi Noa-nimiseen tanssijaan (Sonia Bonny), jolle fyysisyys on älyllisiä probleemoja tärkeämpää.

Ruotsalais-ranskalaisen Anna Novionin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva kävisi kaavamaisuudessaan tylsäksi katsella, elleivät näyttelijät olisi niin hyviä kuin ovat. Ella Rumpf kantaa pääosahahmonsa nuhjuisia fleece-takkeja kuin olisi syntynyt niihin.

Tasavertaisten matematiikkalahjakkuuksien tavatessa Lucas Savellin (Julien Frison) ja Margueriten (Ella Rumpf) laskutoimitukset alkavat luistaa. Kuva: Michaël Crotto / TS Productions

* *

Jean-Pierre Darroussin yhdistää asiallisuutta opettavan professorin hahmoonsa intensiivisyyttä ja hyväntahtoista huolta. Julien Frison esittää Margueriten vuosikurssin ärsyttävän älykästä nuorta miestä Lucas Savellia soveliaan nokkavasti.

Marguerite on huippulahjakas yhdellä kapealla alueella, mutta varsin tollo muilla elämänalueilla. Hän on tyypillinen koko ikänsä ylistystä ja hyväksyntää saanut lahjakas lapsi, jonka vauhti tyssähtää hänen tajuttuaan, ettei hän olekaan niin täydellinen kuin on koko ajan uskonut olevansa, ja että hän voi tehdä virheitäkin. Muuten elokuvaa voisi katsoa kivana kasvukertomuksena, ellei siihen olisi tuotu sellaista ranskalaiselokuvalle periaatteessa vierasta Hollywood-kliseiden kasaumaa kuin nyt on.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua