Luca Guadagninon ohjaama Bones and All on todella pelottava ihmissuhde-elokuva, joka jää vaivaamaan katsojaa

Lee (Timothée Chalamet) ja Maren (Taylor Russell). Kuva: Yannis Drakoulidis / Metro-Goldwyn-Mayer Pictures Inc

Italialainen Luca Guadagnino (s. 1971) kuuluu aikamme lahjakkaimpiin elokuvantekijöihin. Hänen tunnetuin elokuvansa on viiden vuoden takainen Call Me by Your Name (2017), joka sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden ja voitti palkinnon sovitetusta käsikirjoituksesta. Myös seuraava elokuva, Suspiria (2018), on niittänyt ansaittua mainetta.

Call Me by Your Name kuvasi kahden nuoren miehen välistä vetovoimaa, ja oli täydellinen elokuvallinen onnistuminen. Suspiria oli visuaalisesti hätkähdyttävä ja vaikeasti tulkittava, mutta arvoituksellisuutensa vuoksi myös kiehtova.

Guadagninon uusin ohjaustyö, David Kajganichin käsikirjoittama Bones and All (2022), on sekin jo ehtinyt herättää huomiota, eikä vähiten aiheensa vuoksi. Camille DeAngelisin romaaniin perustuvan elokuvan keskeiset henkilöt ovat kannibaaleja, seikka, joka jo sinällään riittää tekemään elokuvasta kauhuelokuvan.

Bones and All toki onkin selkeästi kauhuelokuva. Elokuva tuntuu pahaenteiseltä silloinkin, kun elokuvassa ollaan näennäisesti leppoisissa tunnelmissa. Ja silloin kun ei olla leppoisissa tunnelmissa, nähdään pelottavia, kuvottavia kohtauksia. Bones and All ei kuitenkaan missään nimessä ole kaavamainen kauhuelokuva, eikä se ole mitenkään ensisijaisesti genre-elokuva.

* *

Elokuvan päähenkilöinä nähdään kaksi nuorta ihmistä, Maren (Taylor Russell) ja Lee (Timothée Chalamet), jotka ajelevat yhdessä osavaltiosta toiseen Yhdysvaltojen Keski-Lännen maisemissa perinteisen road movien tapaan.

Elokuvasta on puhuttu myös ”romanttisena rakkauselokuvana”, mutta Marenin ja Leen suhde toisiinsa ei ole lainkaan elokuvan kiinnostavin asia. Huomattavasti kiinnostavampaa on heidän suhteensa muihin ihmisiin, perheenjäseniin ja muihin kannibaaleihin.

Elokuvassa kannibalismi rinnastetaan eläinlihan syöntiin, narkomaniaan ja seksuaalisiin tekoihin, mutta kannibalismi ei yksiselitteisesti ”tarkoita” mitään näistä. Bones and All -elokuvassa kannibalismi on keino, jonka kautta kerrotaan ihmisten välisistä suhteista ja oman identiteetin etsimisestä. Elokuvassa onkin kyse ennen kaikkea ihmisyydestä, ihmisenä olemisen ja toisten kohtaamisen vaikeudesta – ja siitä, kuinka pelottavia ihmiset voivat olla, jopa kaikkein lähimmilleen.

Jos Guadagninon edellinen elokuva Suspiria väkivaltaisine noitapiireineen vaikutti rankalta, Bones and All menee vielä askeleen pitemmälle. Elokuva tunkeutuu ajatusten ja tekojen kielletyille alueille.

Aivan perustellusti voikin sanoa, että Guadagnino on tehnyt todella pelottavan ihmissuhde-elokuvan.

* *

Bones and All sai maailmanensi-iltansa syyskuussa Venetsian elokuvajuhlilla, ja Guadagnino palkittiin juhlilla parhaan ohjauksen Hopeisella leijonalla.

Guadagnino onkin erinomainen ohjaaja, siitä ei ole epäilystäkään. Erityisesti hänen elokuviensa kuvakerrontaa ja äänimaailmaa kelpaa kiitellä. Guadagninolla on elokuvissaan harkittuja kuvakompositiota, jotka eivät näytä harkituilta, vaan elokuvaan itsekseen syntyneiltä. Musiikkia ja ääniä hän käyttää taitavasti.

Myös elokuvien värimaailma on ajateltu osa Guadagninon taidetta. Call My by Your Name -elokuvassa liikuttiin sinisten ja vihreiden sävyjen Pohjois-Italiassa. Kuvat olivat visuaalisesti kauniita, lipsahtamatta matkailumainoksen puolelle. Suspirian värimaailmaa hallitsi uskottavasti epookkinen 1970-luvun ruskea, johon tuotiin vaaran punaista. 

Bones and All -elokuvassa mikään väri ei ole hallitseva, mutta sävymaailma on siinä määrin haalea, että elokuvan tapahtumapaikkojen surkeus ja köyhyys korostuu. Guadagninon 1980-luvun lopun Yhdysvallat ei tosiaankaan ole mikään land of milk and honey vaan elokuvassa nähtävät ihmisten kodit ja majapaikat ovat varsin vaatimattomia. Tällaista Amerikkaa amerikkalaisissa elokuvissa näkee tuskin koskaan, nyt tämän näkymän meille avaa italialainen ohjaaja.

Maren (Taylor Russell) kohtaa melko harmittomalta vaikuttavan Sullyn (Mark Rylance). Kuva: Yannis Drakoulidis / Metro-Goldwyn-Mayer Pictures Inc

* *

Myös Guadagninon osaavaa henkilöohjausta ja näyttelijätyötä voi arvostaa. Pääosassa Marenin roolissa nähtävä Taylor Russell sai Venetsiassa parhaalle nousevalle näyttelijälle myönnettävän Marcello Mastroianni -palkinnon. Palkinto on ansaittu, sillä Russellin roolityöstä välittyy nuoren ihmisen oman itsen etsintä.

Toisessa pääroolissa nähdään Call Me by Your Name -elokuvastakin tuttu Timothée Chalamet. Hänet jätetään tällä kertaa etäisemmäksi hahmoksi, ja hän on enemminkin visuaalinen elementti, nälkäisesti tuijottava, kaikin mahdollisin tavoin nälkiintynyt nuorimies.

Marenin ja Leen rakkaussuhde on siinä määrin etäännytetty, että se ei herätä katsojassa tunteita. Elokuvan ”romantiikka” on (tarkoituksellisesti) epäuskottavaa, kun sen sijaan elokuvan kauhu on hyvinkin uskottavaa.

Elokuvan vaikuttavampia ja kauheimpia kohtauksia ovatkin parin kohtaamiset muiden kannibaalien kanssa. Sullyn roolissa nähtävä Mark Rylance on yksinäisyydessään melkeinpä liikuttava, mutta myös hirvittävä.

Rylance näyttää harmittomalta papparaiselta, mutta hänestä välittyy ilmeistä uhkaa joka kerta kun hänet nähdään kuvissa. Myös pienessä, mutta tärkeässä sivuroolissa vieraileva Chloë Sevigny jää todellakin vaivaamaan.

Niin kuin koko elokuva.

* *

Vielä elokuvaa katsoessani ajattelin, että Bones and All ei ole aivan Call Me by Your Namen tai Suspirian veroinen, sillä elokuvan kerronta tuntui välillä herpaantuvan. Jälkikäteen ajateltuna, tämäkin todennäköisesti oli harkittua. Katsojaparka ehti välillä luulla, että nyt saa jo huokaista helpotuksesta – kunnes kauhu jälleen palasi.

Eikä katsoja saa rauhaa elokuvan jälkeenkään. Bones and All todellakin jää mieleen vellomaan.

Kaarina Lehtisalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua