Lost Boysissa muoto menee moraalin edelle – eikä mestariteosta muilla tavoin toimimaan saisikaan

Joonas Neuvonen tekee houreisen matkan Kaakkois-Aasian huumepiireihin. Kuvat: SF Studios

Pohjimmiltaan kaikki elokuvataide on pornografiaa. Liikkuvan kuvan illuusioiden pakkomielteisen seuraamisen perimmäinen tarkoitus on aiheuttaa kiihottavia tunnetiloja simuloiduissa olosuhteissa. Seksuaalisen kuvaston lisäksi nautintoa tuotetaan usein myös hieman toisin: esittämällä ärsykkeitä, jotka toteuttavat niin äärimmäisiä pahan olon tunteita, että ei-simuloiduissa olosuhteissa ne olisivat kevyimmillään ei-toivottuja ja pahimmillaan pysyvästi vaurioittavia.

Ja joskus taideteoksen aikaansaama epämiellyttävä tunnelataus on niin voimakas, että se muuttaa katsojan suhteellisuudentajun ja koko asteikon sille, mitä tulevaisuudessa vaaditaan teokselta, jotta se tuntuu kunnolla.

Sissidokumentaristi Joonas Neuvonen muuttaa tätä asteikkoa parhaillaan onnistuneesti esittämällä yleisölle taideteostaan Lost Boys. Se on yhteen nivottu kokoelma käsikameralla taltioituja taiteilijan omia kokemuksia kymmenen vuoden takaa. Katsojalle on annettu kyseenalainen lahja kokea turvallisesti se sama matka, jonka taiteilija itse joutui kokemaan ei-simuloiduissa olosuhteissa.

* *

Lost Boys on jatko-osa vuoden 2010 kohudokumentille Reindeerspotting ­– pako Joulumaasta. Kun tämä edeltäjäteos saapui elokuvateattereihin, se sai aikaan valtakunnallisen kognitiivisen dissonanssin. Avoimen huumeiden puolestapuhujan elokuva otettiin vastaan valistusteoksena, joka palkittiin jopa Opetus- ja kulttuuriministeriön jakamalla valtion tiedonjulkistamispalkinnolla.

Neuvonen itse on toistuvasti vakuutellut, että hänen elokuvansa nimenomaan ei ole valistusta. Hän halusi näyttää todellisuutta ilman minkäänlaista poliittista asennetta. Hänen mukaansa dokumentti sisälsi huumeiden käytöstä myös sen valoisat puolet. Koko ajatus kolisi tyhjää useimmissa katsojissa, sillä huumeiden käytössä ei ole tavattu nähdä valoisia puolia. Eikä niitä huumekulttuurin ulkopuolinen katsoja näe kyllä Reindeerspottingissakaan.

Elokuvan yhteiskunnallinen vaikutus oli lopulta – kenties vahingossa – äärimmilleen valistuksellinen. Yleisön vaikeus suhtautua elokuvaan halutulla tavalla vain osoitti, ettei taiteilija itse voi määrätä teokselleen merkityksiä, vaan ne syntyvät vastaanottajissa. Reindeerspotting oli silloin ja on yhä edelleen erittäin toimivaa huumevalistusta.

Ja kuitenkin, jatko-osansa Lost Boysin raakuuden rinnalla se on pelkkää nallepuhia.

Jani Raappana (oik.) kuoli Kambodžassa epäselvissä olosuhteissa.

Elokuvallisesti Lost Boys on kaikilla tavoin Reindeerspottingin isoveli. Siihen on käytetty enemmän rahaa, aikaa ja tehosteita, mutta varsin harvinaisella tavalla sen viesti on suureleisyydestä huolimattakin vähintään yhtä karu. Edeltäjän minimalistinen ulkoasu oli osin seurausta seitsemän vuotta kestäneestä tuotantoprosessista, jossa valtava osa ajasta käytettiin pelkästään siihen, että satojen tuntien materiaalista etsittiin punaista lankaa, joka ylipäätään muodostaisi materiaalista tarinan. Tarina löytyi, kun Neuvonen ja hänen kanssaan työskennellyt ammattilaisleikkaaja Sadri Cetinkaya oivalsivat, että elokuvan täytyy keskittyä kaikista sen hahmoista ”Janiin”.

Reindeerspotting rikkoi silloisen kotimaisten dokumenttielokuvien katsojaennätyksen, ja päähenkilö Jani Raappana päätyi Suomessa viikon puhutuimmaksi julkkikseksi, vaikka oli itse elokuvan valmistumisen aikaan vankilassa. Pian elokuvan ilmestymisen jälkeen ja kärsittyään tuomionsa hän lähti ohjaaja Neuvosen sekä toisen henkilön, ”Antin”, kanssa Kaukoidän matkalle – Neuvosen omien Image-lehdessä vuonna 2010 siteerattujen sanojen mukaan ihan vain sekoilemaan.

Sekoilu ilmeisesti lähti käsistä. Matkalla Antti katosi ja Jani kuoli.

Lost Boys kertoo tuosta nimenomaisesta matkasta ja siitä, kuinka Neuvonen kameroineen etsii Anttia ja yrittää oman elämänsä salapoliisina selvittää, kuka Janin tappoi. Elokuvan valmistuminen kesti vielä pidempään kuin edeltäjänsä – peräti kymmenen vuotta – osittain siksi, että tuotannon aikana Neuvonen itse joutui vankilaan huumausaineiden myynnistä.

* *

Elokuva on alusta loppuun otteessaan pitävää painostavaa audiovisuaalista tykitystä. Se on pullollaan kyynisiä stereotypioita planeetan iljettävimmästä eläimestä – ihmisestä – jotka fiktiivisessä elokuvassa olisivat pelkkiä kuivia kliseitä mutta jotka dokumentin ilmaisukeinoin esitettynä saavat aikaan aivan eritasoisen ahdistuksen. Elokuva näyttää kulttuurituotteiden normeille keskisormea esittämällä provosoivan tarkasti ja avoimesti suonensisäisen huumeiden käytön lisäksi myös kaupallista yhdyntää ja slummien sosiaalipolitiikkaa. Se on ilmiasultaan täysin eri maailmasta kuin minimalistinen edeltäjänsä.

Tästä voimakkaasta ilmiasusta ansaitsee hatunnoston elokuvan toinen ohjaaja Cetinkaya, joka edellisen teoksen kohdalla työskenteli vain leikkaajana – tai ainakin oli kreditoitu vain leikkaajaksi. Nyt parivaljakko on nimetty tasavahvasti ohjaajiksi, ja heidän lisäkseen käsikirjoittajaksi on mainittu edellisen elokuvan tavoin Venla Varha. Edeltäjästä poiketen mukana on ollut tällä kertaa myös alusta asti isojen elokuvayhtiöiden panos, ja tuottajana toimi Tom of Finlandin ja Tuntemattoman sotilaan kaltaisia jättimenestyksiä operoinut Miia Haavisto.

Leikkaus- ja muu jälkityö eivät jää elokuvassa vähälle merkitykselle. Neuvosen taltioima kuvamateriaali on niin raflaavaa, että lopputulos voisi helposti olla pelkkä tyhjää groteskiudella mehustelua. Niin ei kuitenkaan ole, vaan elokuvan kerronta on täysin johdonmukaista työtä.

Neuvosen matka välittyy katsojalle houreisena ja pelon sekaisena. Asioiden todellinen laita valkenee hiljalleen kuin klassisessa dekkarissa mutta saakin aina uudelleen yhtäkkiä ylleen taas epäilyksen varjon. Katsojan todistama tarina etenee ilman rautalangasta vääntämistä täydellisesti Neuvosen senhetkisten tietojen varassa ja hänen silmiensä kautta.

Ja nimenomaan tästä näkökulmasta historiaa seuratessa on tärkeä jälleen erottaa Lost Boys opetuselokuvasta. Koska perspektiivi on visusti tapahtumiin itsekin kuuluvalla kertojalla, elokuvan esittämä todellisuus on voimakkaasti subjektiivinen. Elokuva vähättelee täysin Neuvosen omia rikoksia huumekauppiaana ja syyllistää Raappanan ongelmista yksinomaan suomalaista rangaistuslaitosta. Lost Boysin voima on sen muodossa, ei moraalissa.

Lost Boys valottaa ohjaajansa mystistä persoonaa huomattavasti enemmän kuin edeltäjäelokuva.

Vuonna 2010 festivaaliyleisöt huokailivat helpotuksesta, kun heidän rakastamansa ”Jani”-hahmon kerrottiin jälkipaneeleissa päässeen kuiville. Lost Boysin odotetuimpia ja hyytävimpiä ulottuvuuksia onkin siksi tietenkin nähdä riisuttu kuva opioidien ja vankilakierteen runtelemasta Raappanasta, josta kuvatut materiaalit on taltioitu tasan samana vuonna, kun edeltäjäelokuvaa esitettiin turhaan helpottuneille katsojille.

Mutta vaikka Lost Boys aluksi ohjaa katsojan huomion kiinnittymään Raappanan elämän viimeisiin päiviin, elokuvan todellinen vahvuus ja omaperäisyys kumpuaa siitä, että se paljastaa itse tekijästään paljon enemmän kuin edeltäjänsä.

Katsojalle ahdistavinta Neuvosen harharetkissä ei oikeastaan ole joutuminen syvälle Kaukoidän huumepiireihin vaan sukeltaminen taiteilijan oman mielen mustimpiin sopukoihin. Tätä matkaa Neuvonen ja Cetinkaya ohjaavat harvinaisella tyylikkyydellä, ja kaikkein rajuimpina hetkinä saavat elokuvan näyttämään pahimmillaan joko epätoivoiselta avunhuudolta tai maailman pisimpään työstetyltä itsemurhaviestiltä, vaikka elokuva tuskin todellisuudessa on kumpaakaan.

* *

Houreisen ilmiasun seassa katsojalla on välillä vaikeuksia pysyä kartalla tapahtumien aikajanasta, koska se kulkee kolmessa tasossa. Yksi taso on Neuvosen oma vankilatuomio, toinen on miesten kohtalokas lomamatka Kambodžassa ja kolmas taas Neuvosen paluu tapahtumapaikoille jäljityspuuhiin. Elokuvallisesti on vain ja ainoastaan positiivista, että ohjaajat eivät ole sortuneet tekstikortteihin teoksen helpottamiseksi. Mutta jotta katsoja voi muodostaa kokonaisuudesta kattavan dokumentaarisen käsityksen, on ehdottomasti tunnettava tapahtumia ennestään edes hieman.

Ja vaikkei tekstikortteja käytetäkään, elokuvaan on kyllä kirjoitettu kertoja. Aluksi näin konservatiivinen kerronnan keino ehtii säikäyttää varautuneen katsojan, mutta lopulta ratkaisu osoittautuu täysin oikeaksi. Kertojan tehtävä ei nimittäin ole selittää tapahtumia vaan pikemminkin tuoda mukaan eksplisiittisellä tasolla taiteilijan omia ajatuksia. Kertojaäänenä ei silti kuulla ohjaajaa itseään vaan karismaattista Pekka Strangia, jonka voimakas fennougrilainen aksentti meinaa ensin häiritä suomalaiskuulijan korvaa mutta kansainvälisessä levityksessä toimii aivan varmasti eksoottisena mausteena, joka vain korostaa katsojan nautintoa.

Näistä kaikista ominaisuuksista huomaa selkeästi, että ohjaajien päämäärä ei missään tapauksessa ole journalistinen vaan puhtaasti taiteellinen. Jopa kaikki teoksesta vähänkin hehkuvat moralistiset päämäärät tyhjennetään keloilta loppua kohden julmasti pois, kun taiteilija hiljalleen paljastaa itsensä luultua enemmän tapahtumia ohjailleeksi kuoleman enkeliksi.

Valtteri Mörttinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua