Lapsen kaaoksen kantaminen, mitä se on – arviossa Florian Zellerin elokuva The Son

Nicholas (Zen McGrath) on 17 ja yksin. Kuvat: SF Studios

Nuorten mielenterveys kertoo paljon kansakunnan tulevaisuudesta. Jos näköaloja ei ole tarjolla, elämänhalu katoaa.

Korona oli nitistää parikin vuosikertaa, mutta väitän, että digitaalinen kehityksemme auttoi. Zoomit jyräsivät, some soitti ja liikunta ulkona lisääntyi.

Oltiin edes jotenkin, vaikka hiljaiset koulut tuhosivat monta orastavaa ystävyyssuhdetta.

Toisaalta it-taidot paranivat ja digitaalinen kommunikointi lisäsi myös ilmaisukeinoja.

* *

Nicholas (Zen McGrath) on 17-vuotias newyorkilaispoika ja yksin. Hän välttelee myös koulua. Hän asuu äidillään vanhempiensa avioeron jälkeen, mutta isä olisi nyt mieluisampi vanhempi.

Isällä (Hugh Jackman) vain sattuu olemaan jo uusi perhe ja vauva. Isällä on myös vaativa, menestyksekäs työ pilvenpiirtäjäkonttoreineen. Isästä on tulossa myös hyvää vauhtia uraohjus, kun kuvernööri etsii selustaa tuleviin vaaleihin.

Hugh Jackman on isä ja uraohjus.

Peterin isä (Anthony Hopkins) on puolestaan edelleen se teräksinen Yhdysvaltain lipun edessä kumartava bisnesselkäranka, joka ei hellitä, vaikka 80 paukkuu kohta mittarissa.

Irtiotto isästä on jäänyt Peteriltä tekemättä. Vaikka suhteet ovat viileät, Peterin elämäntyyli on kopioitu isältä.

Siinä menossa vaimot ja lapset, uudet ja menneet, ovat kuvankiillottajia ja tukijoukkoa.

Mutta Nicholas ei halua olla. Hän muistaa isän, ehjän kodin ja onnellisen lapsuuden.

Hän haluaa isän taas takaisin pitämään kädestä ja kuljettamaan kohti aikuisuuden viidakkoa.

Nicholas muuttaa isänsä luo, joka ottaa hänet – niin, periaatteessa, avosylin vastaan.

* *

The Son on Florian Zellerin alun perin näytelmäksi kirjoittama tarina, perhetragedia. Teatterinomaisuus näkyy elokuvaratkaisuissa. Kuvat ovat äärimmäisen puhdistettuja ja yksinkertaisia, väripaletti toimistomaisen niukka, kuvakulmat tiiviitä ja merkityksillä ladattuja.

Ollaan lähekkäin, mutta katse Nicholasin silmissä kertoo enemmän. Hän on täysin eksyksissä. Hänen päässään jyllää karuselli, josta ei ole ulospääsyä, ei rahalla eikä edes vanhempien pyytettömällä rakkaudella.

Tässä on tarinan ydin, lapsen kaaoksen kantaminen. Nuorten mielenterveysongelmien kanssa tutuiksi tulleet ahdistuneet vanhemmat tietävät, että aina ei oma läheisyys, tuki ja valvonta riitä.

Kun nuori harhailee mielessään, on hyvä ottaa ammattilainen avuksi.

Laura Dern on äiti ja jätetty.

Itsemurha-alttiutta on vanhemman vaikea hahmottaa ja oma syyllisyys käy päälle estäen selkeän ajattelun.

Mitä tein väärin? Eikö mikään sinulle riitä? Minulla oli kuule vielä paljon vaikeampaa nuoruudessa, ja tässä sitä vaan porskutellaan.

Niin sanoo Peterkin Nicholasille. Äiti sairasteli ja kuoli, kun poika oli varhaisteini. Eikä isää kiinnostanut juuri sairaalassa poikkeilla, kas se ura.

* *

The Son on ehjä, solidi, miettimään saattava kokonaisuus.

Se kykenee nostamaan tunteet pintaan vähin keinoin. Se tekee täyden pesäeron amerikkalaisen elokuvateollisuuden testattuun kaavaan.

Se ei huuda kuin välttämättömän, se ei kärjistä kuin dramaturgisen jännitteen säilyttääkseen. Apukatsojana oli teinipoikani ja kovin hiljaisina poistuimme teatterista.

Näimme molemmat myös Isän, Florian Zellerin Oscar-palkitun tarinan muistisairauteen pikkuhiljaa vajoavasta isästä ja tämän apua tarjoavasta tyttärestä.

Anthony Hopkins, teräksinen Yhdysvaltain lipun edessä kumartava bisnesselkäranka.

Pidin Isästä, mutta vielä enemmän pidän pojasta. The Sonin näyttelijäntyö on kaunista katsottavaa. Zen McGrath nimiroolissa on löytö. Hänen kasvonsa ja eleensä kertovat kaiken sisäisestä tuskasta. Ettekö ymmärrä, olen sinkoamassa ulos tästä maailmasta? Pitäkää nyt herran tähden joku kiinni!

Hugh Jackman on tuttu Wolverinesta, ihan muissa naamioissa. Nyt on aika luoda nahka uudestaan.

Jackman onnistuu siinä varsin koskettavasti. Kun pitäisi olla melkein Batman, mutta pojat, ne sydämennyrjäyttäjät, olisivat mieluiten vain isin sylissä. Millä siitä lentoon lähdet?

Laura Dernin äiti on todellinen, rakastava huolehtija. Hän kärsii vielä jätetyksi tulemisesta eikä pysty näkemään uutta ahdistavaa tilannetta selkeästi.

Vanessa Kirbyn Beth on mielenkiintoisempi jo roolin kahtiajakautumisessa. Hän ei ole paha äitipuoli, ei ripustautuja, eikä suostu kantamaan syyllisyyttä avioerosta. Hän on tuominnut itsensä yksinäisyyteen menestyjän puolisona, mutta ei aio jäädä siihen.

Epilogissa Bethin merkitys kiteytyy, kun taas Peterin loppuelämä jää kysymysmerkiksi.

Anne Välinoro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua