Lapissa kuvattu Viimeiset on heikko eksploitaatioelokuva arktisten alueiden ongelmista – pääosaan nousee pohjoinen kännääminen

Laura Birn ja Tommi Korpela esittävät humalaisia uskottavasti mutta epäkiinnostavasti. Kuva: Gabriela Urm / Homeless Bob

ELOKUVA | Viron Oscar-ehdokkaaksi valitussa elokuvassa Lapin luonnonvarojen käyttöön liittyviä ristiriitoja käsitellään pinnallisesti ja ylimalkaisesti. Näyttelijöiden improvisaatiolle on annettu tilaa, mutta neliödraama ei toimi.

”Näyttää siltä kuin joukko näyttelijöitä olisi kokoontunut Lapin maisemiin improvisaatioleirille, ja tässä tulos. Ei valitettavasti kovin kiinnostavaa.”

ARVOSTELU

1.5 out of 5 stars

Viimeiset

  • Suomi/Viro, 2020.
  • Ohjaaja: Veiko Õunpuu
  • Näyttelijät: Pääru Oja, Laura Birn, Tommi Korpela, Elmer Bäck, Samuli Edelmann, Sulevi Peltola
  • Ensi-ilta: 13.11.2020

Virolaisen Veiko Õunpuun ohjaustyö Viimeiset on Lapin maisemiin sijoittuva elokuva, jota markkinointiteksteissä kuvaillaan ”tundra-westerniksi”. Virolais-suomalaisena yhteistuotantona toteutetussa elokuvassa puhutaan suomea ja päärooleissa nähdään suomalaisia näyttelijöitä, mm. Laura Birn ja Tommi Korpela.

Lokakuun lopulla saatiin kuulla, että Viimeiset (viroksi Viimased) on valittu Viron ehdokkaaksi kilpailemaan Oscar-palkinnosta.

Elokuvan nähtyäni voin vain ihmetellä: miksi?

* *

Vaikka Viimeiset-elokuva muka tapahtuu lappilaisessa kaivoskylässä, katsojien ei pidä odottaa, että elokuva kertoisi yhtään mitään lappilaisesta kaivostoiminnasta tai poronhoidosta tai mistään muustakaan erityisesti Lappiin liittyvästä ilmiöstä. Elokuva olisi voitu kuvata missä päin maailmaa hyvänsä, kunhan vain ollaan riittävän kaukana kaikesta, maailman reunalla.

Elokuvaan on sommiteltu ristiriitaa luontoa hyödyntävän kaivosteollisuuden ja perinteisen elinkeinon eli poronhoidon välille, mutta tätä konfliktia käsitellään elokuvassa hyvin ylimalkaisesti. On vanha poroisäntä (Sulevi Peltola), joka ei halua myydä maitaan kaivosyhtiölle. Kaivosyhtiön toiminta puolestaan esitetään moraalisesti arveluttavana, eikä yhtiössä turvallisuudesta piitata.

Arktisten alueiden luonnonvarojen käyttöön liittyvistä ristiriidoista voisi todella saada useammankin elokuvan aikaiseksi, mutta Viimeiset-elokuvassa konflikti on pelkkää taustatapettia. Vaikuttaa siltä, että kiista tunturimaiden käytöstä on väsäilty juoneen mukaan, jotta elokuvan voitaisiin kuvitella teemoiltaan käsittelevän jollakin tavalla tärkeitä aiheita. Ehtaa eksploitaatiota siis, elokuvaa, joka käyttää kerronnassa hyödykseen ajankohtaisia kiistakysymyksiä, mutta ei vaivaudu ymmärtämään niitä tai kertomaan asiasta mitään kiinnostavaa.

Jos taas oli tarkoitus, että näiden teemojen kliseinen ja pintapuolinen käsittely ”länkkärinä” olisi jotenkin vitsikästä pastissia, eipä ainakaan itseäni naurattanut.

viimeiset still4 photo sten johan lill homeless bob 2020

Pohjoiset maisemat vapauttavat Rupin (Pääru Oja) sekä elokuvan katsojan. Kuva: Sten Johan Lill / Homeless Bob

Mistä Viimeiset sitten oikeasti kertoo?

Pääasiassa Viimeiset keskittyy kuvaamaan syrjäseudun ihmisten dokaamista. Baarissa istutaan ja karaokea laulellaan. Olutta latkitaan ja viina virtaa. Mukana on myös jonkinlaista rakkaustarinaa, eikä ainoastaan kolmiodraamaa vaan neliödraamaa. Kaikki elokuvan pääosamiehet ovat rakastuneet Laura Birnin näyttelemään Riittaan. Häntä palvoo nahkatakkinen poikaystävä Lievonen (Elmer Bäck), ahne ja manipuloiva kaivospomo Kari (Tommi Korpela) ja hiljainen poroisännän poika Rupi (Pääru Oja).

Ryypiskely maailman laidalla ja sotkuiset ihmissuhteet kelpaavat toki aivan hyvin elokuvan aiheeksi, mutta Veiko Õunpuun ohjaustyyli ei oikein istu yhteen elokuvaan lastattujen teemojen ja juonenkäänteiden kanssa. Õunpuu ohjaajana tuntuu karttavan perinteisen elokuvan keinoin rakennettua draamaa ja elokuvauksen sääntöjä. Joskus tällaiset perinteitä rikkovat ratkaisut onnistuvatkin, ja joskus jopa syntyy jotakin uutta, mutta nyt kokonaisuus ei vain kerta kaikkiaan toimi.

Elokuvan hyvänä puolena voidaan pitää sitä, että näyttelijät ovat rooleissaan luontevia ja uskottavia. Õunpuu on selvästikin antanut näyttelijöille paljon tilaa, ja näyttelijät ovat saaneet improvisoida repliikkinsä. Dialogi on hyvin aidon tuntuista, ja varsinkin suomalaiskansallinen känninen jankuttaminen on tavoitettu lähes dokumentaarisen tarkasti.

Mutta niin paljon kuin Tommi Korpelaa ja Laura Birniä ihailenkin, en silti pysty pitämään elokuvan dialogeja kovin kiehtovina, sillä sen enempää syvätasoa katsojalle ei anneta. Jokainen joskus baarissa piipahtanut kyllä tietää, miten mielenkiintoisilta humalaiset horinat kuulostavat.

Sivuosissa on onnistumisia, Samuli Edelmann Rupin veljenä onnistuu sivuroolissaan löytämään inhimillistä otetta, samoin Sulevi Peltola pienessä, lähes repliikittömässä roolissaan. Birnin ja Korpelan rinnalla pääroolissa nähtävä virolainen Pääru Oja puolestaan joutuu näyttelemään vieraalla kielellä suomeksi, mikä syö lopputulosta. Parhaimmillaan Oja näytteleekin pelkällä katseellaan.

* *

Viimeiset-elokuvan valinta Viron Oscar-ehdokkaaksi on mielestäni täysin käsittämätöntä. Tai ehkä on kyse virolaisesta huumorista? Itse en löytänyt Viimeiset-elokuvasta minkäänlaista näkemystä tai syvempiä oivalluksia. Näyttää siltä kuin joukko näyttelijöitä olisi kokoontunut Lapin maisemiin improvisaatioleirille, ja tässä tulos. Ei valitettavasti kovin kiinnostavaa.

Vasta aivan elokuvan viimeisen minuutin kuviin ja tunnelmiin olin tyytyväinen. Mutta siinä vaiheessa olinkin jo lyönyt katsojana hanskat tiskiin ja lakannut odottamasta, että Viimeiset-elokuvassa olisi lopulta kyse yhtään mistään. Avarat pohjoiset maisemat lopulta vapauttivat katsojan elokuvan yhdentekevistä tapahtumista ja apeahkoista tunnelmista.

Kaarina Lehtisalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This