La La Land -ohjaajan Babylon on viihdyttävä mutta ontto kuvaus Hollywoodin elokuvateolllisuudesta

Margot Robbie revittää täysillä huumehuuruisessa Hollywood-kuvauksessa. Kuva: Paramount Pictures

Elokuvamogulin juhlat ovat käynnissä. Juhliin on raahattu kaikki, mukaan luettuna elefantti, jokaikinen elokuva-alalle havitteleva turhake, ämpäreittäin shampanjaa ja säkkikaupalla kokaiinia. Juhlissa tarjoilee meksikolaistaustainen Manuel, joka törmää Nellie LaRoyksi nimensä korottaneeseen wanna-be-tähteen. Nellielle bailaaminen on täysipäiväistä työtä. Nuoren aloittelevan näyttelijän otettua päihdeöverit Nellie pääsee paikkaamaan tätä. Siitä alkaa elokuvatähden ura, joka nousee – ja äänielokuvan ja päihderiippuvuuden myötä myös laskee.

Samoista bileistä alkaa Manuelin ura elokuvateollisuudesta. Hän vie tajunsa kankaalle ryypänneen tähtinäyttelijä-tuottajan Jack Conradin kotiin ja on ennen pitkää kaikkien luottomies kuvauspaikoilla.

Ohjaaja Damien Chazelle on ammentanut Hollywoodin historiasta hahmoja elokuvaansa. Brad Pittin näyttelemä Jack Conrad on John Gilbertin kaltainen itseään täynnä oleva mykkäelokuvakauden tähti. Kabareelaulaja ja mykkäelokuvien tekstiplanssien laatija Fay Zhu ammentaa osittain Hollywodin ensimmäisestä kiinalaistaustaisesta tähdestä, Anna May Wongista, mutta hänen kalkkarokäärmeentaltuttamistaidoissaan vilahtaa myös Michelle Yeoh’ta. Juorutoimittaja Elinor St. John on tietysti Hedda Hopper.

Yli äyräiden paisuvat juhlimiset ovat ammentaneet vanhan Hollywoodin mytologiasta, eniten varmasti Fatty Arbuckle -skandaalista, johon liittyi aloittelevan näyttelijättären päihdemyrkytyskuolema raisujen juhlien jälkeen. Arbucklea syytettiin naisen raiskauksesta, ja hänet nostettiinkin esimerkiksi Hollywoodin turmeltuneisuudesta, kun elokuvateollisuudelle vaadittiin kontrollia. Sitä tulee myös Babyloniin, viitaten elokuvateollisuuden vuodesta 1934 alkaneeseen Production Codeen, jolla säänneltiin elokuvien sisältöä.

Chazellen elokuvan pirskeisiin on tungettu kaikki mahdollinen: elefantin ja päihdevuoren lisäksi puolialaston juhlaväki on jatkuvasti täyttä vauhtia seksiorgioissa.

* *

Vaikka Chazelle saa tungettua pirskekohtauksiin kaiken mahdollisen dekadenssin, ohittaa Babylon täysin sen todellisen seksuaalisen hyväksikäytön, jonka uhriksi moni joutui aina viime vuosien MeToo-liikkeeseen saakka. Chazellen näkemyksessä Nellie ei tunnu olevan minkäänlaisessa fyysisessä vaarassa häsätessään vuosikausia pöllyssä elokuvien kuvauspaikoilla ja yöt läpeensä juhlien. Naisohjaaja Ruth Adler (viittaus Dorothy Arzneriin?) pärjää myös reippaasti poikien keskellä omaksumalla näiden puhetyylin ihmetellessään, miksi Nellie tuli kuvauspaikalle eikä ”se isotissinen”.

Kaikkein övereimmäksi Babylon muuttuu kuvatessaan elokuva-alasta kiinnostunutta gangsteria. Luolakuvasto alkaa olla kuin B-luokan splatter-leffasta.

Koko konkkaronkka joutuu uuden haasteen eteen, kun äänielokuva valtaa alan. Yleisöt hurmannut Nellie on pulassa, kun pitäisi ääninäytellä elegantisti. Tällaisen kohtauksen musikaalien ystävät muistanevat elokuvasta Laulavat sadepisarat.

Laulavien sadepisaroiden nosto yhdeksi keskeiseksi motiiviksi on yksi Babylonin heikkous. Babylonin kohtauksessa varhaisen äänielokuvan ongelmia hierretään kyllästymiseen saakka. Kun lopussa Manuel näkee Laulavat sadepisarat, tulee asia varmasti alleviivatuksi yleisölle. Ongelma on, että Laulavat sadepisarat nähneelle yleisölle viite menisi pienemmälläkin perille, kun taas ne, joille vuoden 1952 musikaaliklassikko ei ole tuttu, luultavasti vain hämmentyvät referenssistä.

Chazellen slapstick-komediallinen näkemys varhaisen Hollywoodin mykkäfilmikuvauksista Duudsonit-tyylin kohelluksineen naurattaa, mutta samalla aliarvioi samalla sitä käsityötaitoa, innovatiivisuutta ja uutteruutta, jolla mykkäelokuvia oikeasti tuotettiin. Elokuvista ei tullut taidetta vasta kun äänielokuva saapui, vaikka niin voisi Chazellen näkemyksestä luulla. Se oli sitä jo mykkäelokuvan aikaan.

Manuel (Diego Calva) ja Jack Conrad (Brad Pitt) kuvauspaikalla. Kuva: Paramount Pictures

* *

On Babylonissa asianjuurtakin, mutta kovin kevyesti ja epädramaattisesti käsiteltynä. Manuel Torres muuttuu Mannyksi, kun ura elokuvastudiolla alkaa olla käsillä. Meksikolaisuuskin vaihtuu muka-espanjalaisuudeksi. Afrikkalais-amerikkalainen tähtitrumpetisti taas saa kehotuksen käyttää kenkälankkia, kun voimakkaat studiovalot saavat hänet näyttämään lattekahvinvaalealta.

Yli kolmituntinen Babylon jakautuu rytmillisesti kahteen jaksoon: alkupuolella rymistellään reipasta vauhtia ja juoksujalkaa kolmen eri päähenkilön, Nellien, Mannyn ja Jack Conradin tarinaa. Katsoja on hengästyä vauhdissa, mutta viihdyttäväähän tällainen överi omalla tavallaan on. Puolentoista tunnin kohdalla rytmi hyytyy. Tämä tietysti sopii yhteen elokuvan krapulahuuruisen tarinankäänteen kautta, mutta loppupuoli alkaa selvästi laahata.

Se, onko Babylon elokuvana hyvä, riippuu katsojasta. Yksittäisten kohtausten kuvaus ja alkupuolen juoksulaukkatahti miellyttänevät osaa katsojista – ja viihdyttivät tavallaan minuakin – mutta jälkikäteen koko tarinan kaari alkaa ihmetyttää. Mitä Chazelle oikein yrittää sanoa elokuvasta? Sillä monen muun Hollywood-elokuvan tapaan Babylon on elokuva elokuvasta.

Babylonin rinnakkaisteos on Quentin Tarantinon Once Upon a Time in Hollywood, joka toi Hollywood-tuotannon käännekohdat, vanhenevan tähden ongelmat ja synkän underbelly-puolen esille, mutta onnistui pitämään kokonaisuuden hallussa paljon paremmin kuin Chazelle. Lisäksi se onnistui vakuuttamaan katsojan siitä, että Tarantino rakastaa elokuvaa.

Brad Pitt vetää roolinsa vanhenevana tähtenä läpi varmalla tutulla rutiinillaan. Margot Robbie hurjastelee Nellien roolin ylikierroksilla, mikä toisaalta sopii Nellien persoonaan. Alkupuolen päämäärätietoisuus vaihtuu elokuvan loppupuolella itsetuhoisuudeksi. Mutta miksi ihmeessä 1920-luvun flapper-tytöllä on 2000-milleniumin sotkuinen tukka?

Diego Calva Manuelina, Babylonin keskushenkilönä, on alkupuolella hyvinkin sympaattinen, mutta olisi kaivannut loppupuolella kohtauksia, joissa hänen persoonaansa olisi avattu enemmän.

Musiikkipuolella Justin Hurwitzin säveltämässä scoressa vaihtelee EDM-klubimusiikin läpi suodatettu 1920-luvun jazz sekä Manuelin ja Nellien kohtaamisissa säveltapailu, joka tuo mieleen Chazellen aiemman La La Land -elokuvan.

Eija Niskanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua