Kun sinnikkyys voittaa systeemin – The Lost King on uskomaton tositarina Rikhard III:n haudan löytämisestä

Philippa Langley (Sally Hawkins) keksii itselleen elämäntehtävän. Kuva: Pathé UK

Philippa Langley (Sally Hawkins) on keski-ikäinen nainen, jonka työura vaikuttaa jämähtäneen pysyvästi sivuraiteelle. Jotakin tuntuu elämästä puuttuvan. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Philippa hurahtaa Rikhardiin, yli 500 vuotta sitten kuolleeseen mieheen.

Stephen Frearsin ohjaama The Lost King (2022) on uskomaton tositarina kuningas Rikhard III:n (1452–1485) haudan löytämisestä. Tarinan päähenkilöksi on nostettu amatööri haudanetsijä, Rikhardin elämästä ja kohtalosta innostunut Philippa Langley. Ja on nostettu aivan syystä, sillä Langley todellakin vaikutti ratkaisevalla tavalla Rikhardin maallisten jäännösten löytymiseen leicesteriläisen parkkipaikan alta.

Jo pelkkänä ajatuksena tarina on tietenkin mahdottoman herkullinen: mystisesti kadonnut, pahamaineinen kuningas ja häntä sinnikkäästi etsivä kahden lapsen äiti, jolla ei ole mitään erityistietämystä arkeologiasta. Pakkohan näin mielettömästä jutusta on elokuva saada!

Frears ja käsikirjoittajat Steve Coogan ja Jeff Pope eivät ole tyytyneet kuvaamaan vain pelkkää etsintäprosessia, vaan he ovat onnistuneet rakentamaan monitasoisen elokuvan, joka on täynnä taitavasti piirrettyjä henkilökuvia ja joka myös onnistuu herättämään ajatuksia siitä, millaisia narratiiveja historiallisista henkilöistä luodaan.

Tämä tuntuu hyvinkin ajankohtaiselta, kun ajattelee, mitä viime aikoina on kirjoitettu Blondi– ja Kikka!-elokuvien päähenkilöistä. Henkilöistä, jotka eivät tietenkään ole samoja kuin oikeat historialliset esikuvansa, vaan joiden hahmot fiktiossa palvelevat fiktion tekijöiden valitsemia näkökulmia.

* *

Rikhard III on perinteisesti tarjoiltu meille pahiksena. Hänen on kerrottu olevan kyttyräselkäinen vallankaappaaja, joka kenties murhautti veljenpoikansa, Toweriin vangitut nuoret prinssit. Ehkä vaimokin tuli myrkytettyä? Negatiivisiin mielikuviin on paljolti vaikuttanut William Shakespearen (1564–1616) näytelmä Rikhard III.

The Lost King -elokuvassa meille muistutetaan, että historiaa kirjoittavat voittajat. Rikhardin paha maine voi johtua myös siitä, että hän hävisi valtataistelun. Hän oli viimeinen Plantagenet-suvun hallitsija, ja hänen jälkeensä valtaan nousseet Tudorit pitivät huolta siitä, että häntä ei ollut syytä muistaa hyvällä. Ehkä Rikhardin paha maine, ja jopa fyysiset ominaisuudet, kuten kyttyräselkäisyys, oli vain Tudorien propagandaa?

Elokuvan Philippa Langley tuntuukin kiinnostuvan Rikhardista juuri historiallisen epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Myös Langleyn oma sairaus, krooninen väsymysoireyhtymä, rinnastetaan Rikhardin (mahdolliseen) vammaisuuteen. Langley tuntee sympatiaa väärin kohdeltua kuningasta kohtaan.

Samalla, mitenkään erityisesti osoittelematta, elokuva nostaa esiin tärkeän kysymyksen: miten sairautta ja vammaisuutta fiktiossa käsitellään? Rikhard ei todellakaan ole ainoa näytelmien tai elokuvien pahis, jolla on näkyvä fyysinen vamma. Onko tämä narratiiveihin syvälle juurtunutta ableismia?

Ex-puolisot Philippa ja John Langley pelaavat hyvin yhteen, samoin näyttelijät Sally Hawkins ja Steve Coogan. Kuva: Pathé UK

* *

The Lost King todellakin tekee parhaansa korjatessaan Rikhard III:een liitettyjä myyttisiä mielikuvia. Elokuvassa ollaan Philippa Langleyn ja samalla hänen fanittamansa kuninkaan puolella. Vaikka totuushan on, että emme mitenkään voi olla varmoja Rikhardin erinomaisuudesta – emmekä varsinkaan siitä, mitä hänen veljenpojilleen tapahtui.

Uskon, että käsikirjoittajat Steve Coogan ja Jeff Pope sekä ohjaaja Frears ovat myös tajunneet asiaan liittyvät ristiriitaisuudet, sillä Langleyn kuninkaanpalvonta vedetään elokuvassa överiksi.

Elokuvassa Rikhard III ilmestyy Philippa Langleylle. Toistuvasti. Ja Langley juttelee Rikhardille. Toistuvasti. Joidenkin mielestä tällainen fantasiaelementti saattaa vaikuttaa liialliselta ja typerältä, mutta itseäni tämä huvitti. Rikhard III on Langleylle pakkomielle, ja eipä pakkomiellettä voi paljon osuvammin kuvata.

Philippa tulee hyvin juttuun Rikhardin kanssa (Sally Hawkins, Harry Lloyd). Kuva: Pathé UK

* *

Elokuvan henkilökuvat ovat kauttaaltaan taidokkaasti rakennettuja. Henkilöille on myös kirjoitettu poikkeuksellisen hyvin toimivaa dialogia, jollaisen luominen vaatii vankkaa ammattitaitoa sekä käsikirjoittajilta että näyttelijöiltä.

Langleya näyttelevä Sally Hawkins on herkkävaistoinen näyttelijä, joka onnistuu yhtä aikaa vaikuttamaan sekä hauraalta että päättäväiseltä. Hänen ex-puolisoaan näyttelee toinen käsikirjoittajista, aina mainio Steve Coogan, ja elokuvan kuvaama ex-pariskunnan yhteispeli on suorastaan liikuttavaa. 

Ja onpa elokuvassa ”pahiksiakin”, vaikka ei tosin ihan niin karmeita kuin entisaikojen sukulaisiaan murhaavat brittikuninkaalliset. Elokuvan vastapelureita ovat henkilöt, jotka eivät usko Langleyn asiaan. He ovat ”oikeita” tutkijoita, osa asemansa vakiinnuttanutta tutkimuskoneistoa, osa ”systeemiä”. Yliopistoihmisiä!

Langley uurastaa sitkeästi saadakseen yliopiston väen parkkipaikalle kaivamaan, ja suhde yliopiston Richardeihin (!) on kompleksinen. Mediatietojen perusteella ainakin toinen tosielämän Richard on suivaantunut siitä, millaisena hänet elokuvassa esitetään.

Me emme tietenkään voi tietää, mitä todellisuudessa kaivaushommien lomassa on kulissien takana väännetty, mutta fiktion tekijät ovat toden totta valinneet näkökulmansa tälläkin kertaa. The Lost King -elokuvan narratiivi houkuttaa meitä katsomaan elokuvaa Philippa Langleyn sankaritarinana. Nauttikaamme se sellaisena.

Kaarina Lehtisalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua