Kun punk valitsi puolensa ihmisoikeustaistelussa – White Riot on tiivistunnelmainen dokumentti aktivismista, solidaarisuudesta ja musiikista

Kuva: Syd Shelton / Smoking Bear Productions / Yle

1970-luvun lopun Ison-Britannian yhteiskunnallinen ilmapiiri on kärjistynyt: maan taloustilanne on kehno, sosiaalipalveluista leikataan ja jo ennestään pieniä palkkoja poljetaan alas. Oikeistokonservatiivien puheissa kurjistavalle leikkauspolitiikalle etsitään syyllisiä ”tunkeilijoista”, jotka ollaan valmiita lähettämään takaisin kotimaihinsa. Pelon ilmapiirissä kyteviä ennakkoluuloja käytetään poliittisessa pelissä röyhkeästi hyväksi, ja kuilu eri väestöryhmien välillä kasvaa. Suosionsa huipulla oleva äärioikeistolainen National Front -puolue kerää kannatusta erityisesti työväenluokkaisilla asuinalueilla.

Maan poliittinen vire heijastuu myös kulttuuripiireihin: David Bowien ja Rod Stewartin kaltaiset megatähdet kertovat julkisesti ja anteeksipyytelemättä kannattavansa konservatiivipoliitikko Enoch Powellia, jonka kuuluisasta ja avoimen fasistisesta River of Blood -puheesta on vain jokunen vuosi aikaan. Samoihin aikoihin Eric Clapton käskee konserttiyleisönsä ulkomaalaisia poistumaan paitsi katsomosta niin koko maasta. Arkipäivän rasismi ja muukalaisviha valtaavat alaa kaikilla yhteiskunnan tasoilla.

Vastaiskuna äärioikeiston nousulle syntyy Rock Against Racism -liike, joka aloittaa kapinan rasismia vastaan kulttuurisia ja poliittisia keinoja yhdistämällä. Ajankohtaisen ja ravistelevan sanomansa lisäksi liikkeen nuori energia, jännitys ja potentiaali vetävät ihmisiä puoleensa. Mukaan toimintaan liittyy tavallisia ihmisiä monenlaisista taustoista: opiskelijoita, duunareita, taitelijoita, kirjoittajia, poliittisia aktivisteja ja muusikkoja yli genrerajojen. Liikkeen äänenkannattajaksi perustetaan Temporary Horading -niminen zine, jonka keskiössä on paitsi antirasismi ja moninaisuuden sanoma niin kansalaisten ilmaisuvoiman kasvattaminen.

* *

Rubika Shahin ohjaama White Riot -dokumenttielokuva (2019) kertoo Rock Against Racism -liikkeen inspiroivan tarinan. Dokumentti tuo yhteiskunnallisten jännitteiden ja poliittisten vastakkainasettelujen kautta kiinnostavasti ilmi, kuinka 1970-luvun brittiläinen punkskene olisi voinut lähteä kehittymään myös todella synkkään suuntaan: fasismi oli pesiytynyt paitsi parlamenttiin niin underground-kulttuuriin, sillä osalla tuon ajan suosituista punkbändeistä oli laaja fanijoukko National Frontin kannattajissa. Kaduilla ja keikkapaikoilla käytiin aitoa taistelua siitä, kenelle julkinen tila kuuluu ja kellä on oikeus ilmaista itseään.

Rock Against Racism -liikkeen synnyn takana on valkoihoisten havahtuminen rasismin olemassaoloon. Liikkeen sanoma on, että vaikka valkoihoiset eivät ole rasismin suurimpia kärsijöitä, on rasistinen toiminta ennen kaikkea valkoisten aiheuttama ongelma ja siten heidän on myös aktiivisesti taisteltava sitä vastaan. Rock Against Racism -liike pyrki nujertamaan rasismia tuomalla eritaustaiset ihmiset yhteen saman musiikin äärelle.

Muukalaisvihaa ja pelkoa torjuttiin tuomalla valkoisten ja rodullistettujen bändejä samoille lavoille ja jakamalla rasisminvastaista tietoa zinejen välityksellä. Dokumentissa yhdistellään ansiokkaasti nyt jo ikääntyneiden RAR-aktivistien henkilöhaastatteluita ja ajan rosoista henkeä huokuvaa arkistomateriaalia.

Kerronnan sykkeestä välittyy sama elinvoimainen energia, joka on epäilemättä ollut koko liikkeen kantava voima. Parissa elokuvan jännitteisimmässä käänteessä tuntuu, että etenemistahti kiihtyy jopa hengästyttävän puolelle, ja osa kiinnostavasta materiaalista juoksutetaan turhankin vauhdikkaasti läpi.

Arkistoista kaivetut tuokiokuvat poliisien ja aktivistien välisistä yhteenotoista, autenttiset klipit ajan umpirasistisista tv-ohjelmista ja videopätkät intiimeiltä klubikeikoilta olisivat ansainneet enemmänkin ruutuaikaa. Nyt ne välähtävät nopeasti ja ilman tarkempia kuvailuja ohi, mikä on taiteellisesti perusteltua, mutta hitaammin punoutuvan narratiivin ystävälle pienoinen harmitus.

* *

Dokumentissa jää valitettavan kapeaksi reflektio siitä, että ketkä ovat rasismin vastaisen taistelun todellisia sankareita. Tarinan keskiössä ja kertojina sen alusta loppuun saakka ovat valkoiset aktivistit, jotka saavat valita, osallistuvatko antirasistiin kamppailuun vai eivät.

Yhteiskunnallisesti aktiivisille rodullistetuille taistelu oman tilan ja oikeuksien puolesta ei ole valintakysymys, vaan osa jokapäiväistä elämänpolitiikkaa. Asetelmaa problematisoidaan parissa henkilöhaastattelussa pinnallisesti, mutta siihen ei pureuduta siinä määrin kuin rasismia käsittelevässä teoksessa olisi suotavaa. On vaikeaa kuvitella, etteikö tätä keskustelua olisi liikkeen sisällä käyty, mutta jostain syystä sille ei vain ole haluttu raivata dokumentista tilaa.

Dokumentin kerronnassa keskeistä roolia esittää musiikki, joka voimallisimmillaan poistaa pelon ihmisten väliltä ja toisaalta alakulttuuri, jonka tarkoituksena ei ole olla vallan, vaan yhdenvertaisuuden ja solidaarisuuden väline. Elokuva ja koko liikkeen tarina huipentuu vuonna 1978 järjestettävään Rock Against Racism -konserttiin, joka keräsi yhteen 100 000 rasismin vastustajaa ja musiikin ystävää osoittamaan, että rasismi kuuluu romukoppaan.

Konsertissa väriä näyttävästi tunnustivat Steel Pulse, X-Ray Spex, Tom Robinson ja The Clash, joiden biisit tahdittavat kerrontaa läpi dokumentin.

White Riot on mukaansatempaava elokuva, jossa musiikki, alakulttuuri, ilmaisutaide ja kansalaisaktivismi nivoutuvat yhteen voimalliseksi tarinaksi modernista ihmisyydestä.

Dokumentti välittää katsojalleen tärkeän palan poliittista historiaa ja samalla muistuttaa edelleen ääriajankohtaisesta asiasta: perustavanlaatuisetkaan ihmisoikeudet eivät ole itsestäänselvyys, vaan niiden eteen on tehtävä peräänantamattomasti töitä. Kamppailu oikeudenmukaisen ja yhdenvertaisen yhteiskunnan puolesta tarvitsee meitä kaikkia, eikä sitä voi jättää vain vähemmistöjen harteille. Kapina jatkukoon!

Reija Jarkkola

White Riot katsottavissa Yle Areenassa.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua