Kuva: Yle
ELOKUVA | Katolinen uskonto elää vahvana irlantilaisessa kulttuurissa. Myös The Poguesin Shane MacGowanin elämässä se näkyy väkevänä ja hieman outona yhdistelmänä.
”Vaeltelin usein pelloilla. Minulla oli ihan oma maailmani. Siellä värit saattoi kuulla ja äänet saattoi nähdä. Silloin aloin keksiä omaa musiikkiani.”
Crock of Gold: Shane MacGowan (ohj. Julien Temple, 2020) Yle Areenassa 30.11.2023 asti.
Dokumenttifilmi Shane MacGowanista, Crock of Gold (2020), alkaa kauniilla animaatiojaksolla, joka kertoo siitä myyttien, tarinoiden ja niistä tehtyjen laulujen maaperästä, Irlannista, jossa Shane kasvaa, vaatimattomalla maatilalla sukulaistensa ympäröimänä.
”Herra on valinnut minut johdattamaan meidät pois erämaasta. Hän katsoi tätä pientä maataloa Irlannissa ja sanoi: Tuota pikkupoikaa minä käytän irlantilaisen musiikin pelastamiseen. Siitä tulee suositumpaa kuin koskaan ennen.”
Läpi filmin, sen ohjaaja, anarkistisista musiikkidokumenteista tunnettu Julien Temple käyttää animaatioita sekä vanhoja dokumenttikuvia ja -filmejä MacGowanin dialogin taustana, jonka kanssa vuorottelevat lyhyet konserttijaksot, haastattelut ja päähenkilön keskustelut muiden muusikoiden ja ystävien kanssa.
Rujon näköinen MacGowan on koko elokuvan ajan enemmän tai vähemmän huuruisessa tilassa. Puhe sammaltelee ja pätkii, mutta ajatukset ovat kuitenkin kirkkaita, kuin lasissa killuvan sitruunan alla läikehtivä viina.
Dokumentti on karu, kauhea ja kaunis.
* *
Kun aloin katsoa elokuvaa, minulla ei ollut, kapeasta ja rajoittuneesta musiikintuntemuksestani johtuen, mitään käsitystä siitä, kuka Shane MacGowan on ja millaista musiikkia hän on tehnyt.
Nyt tiedän.
Katsoessani dokumentin ensimmäisen kerran se lumosi minut, ja vei yöunet.
Shane MacGowan liittyi siihen hienojen irlantilaiskirjailijoiden joukkoon, joiden muistoksi ja kunniaksi haluan viskini irlantilaisena ja joista monelle perhe kaavaili papin uraa. Sillä katolisten Irlannissa, jos missä, usko Jumalaan oli luja ja hallitsi ihmisten mieliä väkevästi. Siitä maaperästä nousivat kapinallisista kapinallisimmat. MacGowan on yksi heistä, hän ei ole kuitenkaan Jumalaansa hylännyt:
”Minut kasvatettiin hartaaksi katolilaiseksi. Olin aivan tiloissa, kun join ehtoollisviiniä. Kristuksen ruumis ja veri olivat sisälläni.”
Katolinen, Jeesuksen syntymäpäivänä vuonna 1957 syntynyt MacGowan kasvoi köyhässä Irlannissa, jossa puolet väestöstä oli vienyt nälkävuodet, kun maata hallinneet britit myivät perunasadon ulkomaille. Niitä vuosia, ja brittejä vastaan vuonna 1916 noussutta Pääsiäiskapinaa, ei ole unohdettu.
Kapinoita ja yhteenottoja Irlantia väkivaltaisesti hallinneiden brittien kanssa onkin riittänyt. Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA on kova sana MacGowanillekin, jonka suku oli liikkeen kannattajia täynnä – kotitalokin toimi aikoinaan IRAn piilopaikkana. Historian veriset kumut kaikuvat MacGowanin väkevän surun ja haikeuden täyteisissä lauluissa.
”Nora-täti, joka oli huushollimme uskonnollinen johtaja, teki minusta kiihkouskovaisen neljävuotiaana. Hän osti minulle tupakkaa, opetti lyömään vetoa hevosista, antoi viinaa ja suklaata. Kun aloin olla tuiterissa ja poltin kuin korsteeni, hän ryhtyi opettamaan evankeliumia.
Koko perhe kaavaili minusta pappia, koska olin niin älykäs lapsi. Jos minusta olisi tullut pappi, se olisi ollut kaikille askel ylemmäs. Harkitsin sitä tosissani 11-vuotiaaksi asti. Tiesin, että pappien elämä oli helppoa. Juominen ei ollut syntiä eikä polttaminen tai vedonlyönti. Omasta mielestäni tulin pääsemään taivaaseen.”
* *
Kolmevuotiaana Shane-poika nostettiin pöydälle laulamaan. Siitä rajusti juhlivasta, Jumalaansa kunnioittavan perheen ja kyläläisten keskeltä ja lapsuuden maisemista MacGowan imi itseensä irlantilaisen laulu- ja musiikkiperinteen.
Viisivuotiaana hän oli jo tottunut juomaan kaksi pulloa portteria illassa ja sitten tuli viski:
”Herra varjele… Elikot puhuivat minulle ja minä vastasin niille. Ne puhuivat siansaksaa, mutta minä ajattelin siansaksaksi! Olin todella pihalla.”
Myöhemmin tulivat myös psykedeelit ja muut mömmöt, joihin MacGowan upotti nuoruuden tuskaansa parhaansa mukaan. Tätä jaksoa dokumentti kuvittaa taas hienosti animaatioilla ja MacGowanin piirroksilla.
Meno on lujaa ja musiikkia syntyy. Punk-vaikutteisen The Pogues -yhtyeen MacGowan perustaa James Fearnleyn ja Spider Stacyn kanssa vuonna 1982.
Maineen kasvaessa vauhti kiihtyy. Kiertue-elämä alkaa ahdistaa yhä enemmän, ja kun manageri puristaa bändiä yhä tiukemmalle vie tiukka tahti musiikin tekemisestä kaiken ilon ja käy lopulta ylivoimaiseksi.
”Olen onnekas varmaan siksi, että synnyin joulupäivänä. Kiitän siitä Jeesusta… Minusta on tullut kulttihahmo, kaupallisesti menestynyt kulttihahmo.”
Shane MacGowan vuonna 2008. Kuva: Wiki Commons
* *
Huumehörhöilyt jäävät, mutta alkoholi kiertää yhä MacGowanin suonissa ja tekee tuhojaan.
Hampaattoman, rujon näköisen MacGowanin silmät harittavat ja puhe takeltelee, Häntä, joka on jo ehtinyt tehdä musiikillaan ja dokumentissa hienosti suomeksi käännetyillä, silkkaa runoutta olevilla sanoituksillaan niin suuren vaikutuksen, on kuitenkin pakko katsoa, sillä yhä jostain alkoholihuurujen keskeltä kuuluu kirkas ajatus, kun hän kertaa elämäänsä.
Ja kuinka hienosti tämä kaikki rujous ja kauneus on kiedottu yhteen! Jokaikinen dokumentin kuva ja leikkaus on hallittu ja ajateltu; Shane MacGowan, Irlanti, sen historia, myytit ja laulut ovat yhtä. Välillä tekee kipeää katsoa, mutta elämän julmuutta ei voi ohittaa; ne kaduilla kuvatut pultsarit ovat varsin tuttuja hahmoja meillekin.
MacGowanin on käynyt paremmin; suosio on tuonut rahaa, hän voi juoda viinansa lasista, läheistensä ollessa läsnä.
Ja kun MacGowan 60-vuotisjuhlissaan istuu pyörätuolissaan, siisti puku päällään, ikuinen lasi vapisevassa kädessään, suuri sali on täynnä rakastavia ihailijoita ja joukko koko maailman tuntemia muusikoita seisoo rivissä hänen takanaan. Siellä ne ovat: Bono, Sinéad O’Connor, Nick Cave, dokumentin tuottanut näyttelijä Johnny Depp ja moni muu.
MacGowan on sen kaiken ansainnut, mutta uuden luominen on hänelle enää haavetta vain ja se tekee kipeää – meille kaikille, mutta varmasti eniten hänelle.
”Kun pubilaulajat alkavat laulaa laulujasi, niistä on tullut perinnettä. Se on saavutukseni, josta tunnen suurta ylpeyttä.”
* *
Ja vielä, ennen kuin filmi katkeaa ja lopputekstit alkaa virrata:
”Ehdoton anteeksipyyntö
Puhuin sydämestäni kun päästin nämä jutut suustani
olin muukalainen omassa sielussaniNiille jotka voivat anteeksipyyntöni hyväksyä
tarjoan ehdotonta R-A-K- K-A-U-T-T-Ajotka eivät sitä hyväksy: nähdään helvetin portilla.”
Shane MacGowanin tarina on kerrottu miltei loppuun.
Hienot tarinat herättävät joskus surua ja kipua, eivätkä ne juuri koskaan ole helppoja ja kevyesti ohitettavia. Mutta aina niitä kannattaa kuunnella ja katsoa.
Ulla-Maija Svärd
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Eteläpohjalaiselta Saku Taittoselta sujuvat porilaismurre ja Neumannin lavaelkeet Dingo-elokuvassa Levoton Tuhkimo
ELOKUVA | Dingosta kertova Levoton Tuhkimo saa pohtimaan toden ja keksityn suhdetta. Yksi Mari Rantasilan elokuvan tärkeistä teemoista on nähdyksi tulemisen ja hyväksynnän tarve.
Conclave-elokuva tuo esiin, miten uuden paavin valintaa juonitellaan Vatikaanin suljettujen ovien takana
ELOKUVA | Jos Conclave on jotakin, niin visuaalista herkkua askeettisuuteen tottuneille pohjoismaalaisille, sikäli paljon siinä korostuvat katolisen kirkon suosima prameus ja väriloisto.
Italialaisen naisen elämää sodan jälkeen hellan ja nyrkin välissä – arviossa Ainahan on huominen
ELOKUVA | Paola Cortellesin esikoisohjaus oli Italian vuoden 2023 katsotuin elokuva. Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa Roomassa.
Vaimo jättää miehensä menemällä katkaisuhoitoon – arviossa Isäni Goodrich
ELOKUVA | Hallie Meyers-Shyerin elokuvassa perhe on paras ja pahin. Michael Keaton esittää yksin jäävää isää, jolla on niin aikuisia kuin pieniäkin lapsia kahdesta avioliitosta.
