Elokuva-arvio: Kolmas John Wick -elokuva toistaa sarjan aiemmista osista tuttua nihilististä maailmankuvaa, mutta ei tuo tarinaan mitään kiinnostavaa uutta, Kaarina Lehtisalo kirjoittaa.

Pienen koiran kuolemasta alkanut koston ja väkivallan kierre jatkuu jo kolmatta elokuvaa, ja ruumiskasa sen kuin kasvaa.

John Wick: Chapter 3 – Parabellum alkaa siitä, mihin kakkososa jäi: palkkamurhaaja John Wick (Keanu Reeves) juoksee pakoon muita palkkamurhaajia uskollinen koira kintereillään. Wick on tehnyt anteeksiantamattoman rikkeen, sillä hän on surmannut toisen murhaajan siinä ainoassa paikassa, jossa kollegojen murhaaminen on kiellettyä, Continental-hotellin lokoisissa tiloissa. Niinpä Wick on päätetty erottaa palkkamurhaajien yhteisöstä, ja hänen päästään luvataan 14 miljoonaa dollaria.

Kolmas elokuva on ollut tekijöille varmasti aikamoinen haaste. Kaksi ensimmäistä John Wick -elokuvaa ovat neo-noirin merkkiteoksia, joiden visuaalinen suunnittelu on äärimmäisen tyylikästä ja taistelukohtaukset näyttävää, huolellisesti ohjattua väkivallan balettia. Eräänlaista ”silmäkarkkia” – jos näin nyt voi sanoa elokuvista, joissa lahdataan järjetön määrä ihmisiä.

Tappeluksiin keskittyminen on ymmärrettävää, sillä elokuvat on ohjannut aiemmin stunt-näyttelijänä uraa tehnyt Chad Stahelski. Mutta John Wick -elokuvien kiinnostavin puoli ei sittenkään ole ollut niiden kaunis mutta väkivaltainen pinta, vaan itsetietoinen, lähes satiirinen näkemys maailmasta, jonka on luonut käsikirjoittaja Derek Kolstad.

* *

John Wickin maailmassa ihminen on ihmiselle palkkamurhaaja. Tämä kylmäävä idea on Wick-elokuvien parasta antia, enkä ainakaan itse ole kaivannut asialle enempää selityksiä.

Kolmannen elokuvan edetessä alkaa kuitenkin uhkaavasti näyttää siltä, että jonkinlaista ”syventämistä” ja ”taustoittamista” on luvassa. Toisaalta tämän ymmärtääkin, sillä minne muualle Wick-elokuvia enää voi viedä? Ruumiiden määrääkään ei oikein enää voi kasvattaa, sillä jo kakkososassa kill count oli sadan paremmalla puolella.

Tarinan ”syventäminen” on kuitenkin Wick-elokuvissa melkoisen haastavaa, sillä elokuvat rypevät jo kahden ensimmäisen osan jäljiltä syvimmässä mahdollisessa nihilismissä. Ihmiselämällä ei ole mitään arvoa, eikä kukaan elokuvan henkilöistä ole millään tavalla miellyttävä.

John Wickiin itseensä on liitetty sympaattisia piirteitä tekemällä hänestä sureva leskimies ja vastuuntuntoinen koiranomistaja, sillä muutenhan hänkin olisi vain murhaaja muiden joukossa.

Vaikka Wick-elokuvat sijoittuvat lähes täydelliseen moraalityhjiöön, niiden maailmaa hallitsee palkkamurhaajien oma koodi, näkymättömän Neuvoston laatima säännöstö. Yksi keskeisimmistä säännöistä tässä kultissa on se, että palkkamurhaajat eivät tapa toisiaan Continental-hotellissa. Viimeisen päälle palvelumuotoiltu Continental on palkkamurhaajien turvasatama, jossa alan ammattilaiset voivat keskustella ilman verenvuodatusta kuin normaalit ihmiset.

John Wickistä on kirjoitettu sureva leskimies ja vastuuntuntoinen koiranomistaja. ”Muutenhan hänkin olisi vain murhaaja muiden joukossa.”

Kolmannessa elokuvassa palkkamurhaajien yhteisö alkaa saada yhä enemmän uskonnollisen kultin piirteitä. Toki tästä on ollut merkkejä jo aiemminkin: suomennoksessa puhutaan pelkästään yhteisöstä erottamisesta, mutta ”excommunication” viittaa nimenomaan kirkosta erottamiseen. Myös kaikenlaisia tärkeitä esineitä vilautellaan: jo aiemmista elokuvista tuttujen mystisten kultakolikoiden lisäksi nähdään ristiä ja sinettiä!

Mutta onko näillä ”johtolangoilla” lopulta mitään symbolista(kaan) merkitystä? Mielestäni ei. Ne ovat osa elokuvan postmodernia leikkiä, peliä katsojien odotusten kanssa, sillä olemmehan tottuneet, että elokuvien ja pelien maailmassa kaikki sittenkin lopulta selviää.

Mutta John Wickin maailmassa mikään ei selviä – se elokuvan kunniaksi on sanottava. Minkäänlaista ahaa-elämystä tai valaistumista on turha odottaa, sillä jokaisen arvoitusluukun takaa avautuu samaa tyhjyyttä ja selittämättömyyttä kuin ennenkin. Hirvittävä filosofia, mutta valitettavan hyvin ajassamme kiinni.

* *

Wick-elokuvien näkemys ihmisyydestä on vähintäänkin yhtä puistattava. Kakkososan loppu, jossa John Wick juoksee koiransa kanssa läpi puiston, on yksi hyytävimmistä vieraantumisen kuvauksista, joita olen nähnyt. Muut ihmiset kääntyvät katsomaan juoksevaa Wickiä, jonka päästä tarjottu palkkio astuu pian voimaan, ja kuka tahansa, aivan kuka tahansa puiston ihmisistä voi olla palkkamurhaaja. Onko ulkopuolisuutta koskaan oivaltavammin kuvattu?

Kahdessa aiemmassa elokuvassa esiin tulleita ideoita ei kolmannessa kyetä enää kuitenkaan ylittämään. Väkivalta on entisestään raaistunut, mikä ei ole kovin kiinnostava ratkaisu. Elokuvaan on tuotu uusia henkilöhahmoja, joita esittävät kovat nimet: Halle Berry, Anjelica Huston ja Asia Kate Dillon. Tähtien esiinmarssista on kuitenkaan vaikea saada mitään lisäarvoa.

Dialogi ja one-linerit ovat aiemmista elokuvista tyhmistyneet jopa huomattavassa määrin. Rima alitetaan tuomalla elokuvaan jopa ikoninen Matrix-lausahdus: ”Guns. Lots of guns.” Katsojien sivistystä puolestaan yritetään kohentaa hotellinjohtaja Winstonin (Ian McShane) suulla ihan latinaksi: ”Si vis pacem, para bellum.” (Jos haluat rauhaa, varaudu sotaan.) Tuleepahan elokuvan nimeen selvyyttä, mutta eipä tälläkään mitään syvempää merkitystä ole.

Onneksi puhetta on vähän. En elokuvaa katsoessani ehtinyt pitää tukkimiehen kirjanpitoa, mutta elokuvassa taitaa syntyä enemmän ruumiita kuin Keanu Reevesillä on repliikkejä.

Laurence Fishburne (vas.) ja Ian McShane kuuluvat elokuvan nimekkääseen näyttelijäkaartiin.

Kolmas Wick-elokuva ei esitä mitään varsinaisesti uutta, mutta myös sen parhaat puolet ovat samoja kuin kahdessa aiemmassa elokuvassa. Postmoderni itsetietoisuus ja koherentti, joskin synkeä näkemys maailmasta. Huomattavinta elokuvassa eivät ole taistelukohtaukset vaan ne hetket, jolloin palkkamurhaajien surrealistinen todellisuus kohtaa tavallisen maailman: kohtaus, jossa John Wick pistää väkeä poikki ja pinoon vilkkaalla asemalla, eikä kukaan ohikulkeva ”tavis” kiinnitä koko juttuun mitään huomiota, on varsin puhutteleva.

Annan elokuvalle kolme tähteä, mutta se ei tarkoita sitä, että John Wick 3 olisi keskinkertainen elokuva. Sitä se ei lainkaan ole. Se on häiritsevä, omalaatuinen, lattea, nerokas, typerä, kaunis ja vastenmielinen. Kahden ensimmäisen elokuvan tasolle se ei pääse, mutta kiinnostus John Wickin lohduttomaan maailmaan säilyy.

Kaarina Lehtisalo

John Wick: Chapter 3 – Parabellum

Ohjaus: Chad Stahelski
Käsikirjoitus: Derek Kolstad
Pääosissa: Keanu Reeves, Ian McShane, Halle Berry, Laurence Fishburne, Asia Kate Dillon, Anjelica Huston, Mark Dacascos, Lance Reddick
Kesto: 2 h 11 min
Ikäraja: K16
Ensi-ilta: 15.5.2019