Karaokeparatiisi porautuu suomalaiseen mielenmaisemaan

Kari ravintolassa. Kuva: Marita Hällfors / Napafilms

Einari Paakkasen ohjaama dokumenttielokuva Karaokeparatiisi vie monenlaisille laululavoille: baareihin, leirintäalueelle, olohuoneeseen, mökille, saunaan ja veneeseen. Toiset laulavat arjessaan, toiset tekevät karaokehetkestään juhlan. Yksin, kaksin ja porukalla – kaikenlaiset kokoonpanot voivat tulla kyseeseen.

Suomalainen on tunnetusti huono puhumalla ilmaisemaan tunteitaan. Mutta karaokesta on tullut tunteiden tulkki. Karaoke on kansan rakastama ”urheilulaji”, jossa ihmiset paljastavat tunteensa, niin ilossa kuin surussa.

Laulaminen vapauttaa; tunteet virtaavat vuolaasti, kun ilmaisun hanat aukeavat. Jokainen laulaja on arvokas. Ei niin väliä, meneekö aina nuotilleen ja rytmilleen oikein. Itsensä ilmaiseminen on tärkeintä. Parin oluen jälkeen se onnistuu helpommin.

Laulamalla päästetään höyryjä, puretaan patoutumia. Lauletaan lauluja, jotka kertovat omasta elämästä. Sitä ei aina tiedosteta. Pääasia on, että arki unohtuu ja tunteet pääsevät valtaan. Juuri sellaisen kuvan Paakkasen elokuva antaa – ja on niin totta kuin olla voi.

Karaokea Klaukkalassa. Kuva: Marita Hällfors / Napafilms

Elokuvassa on useita päähenkilöitä, joiden karaoke-elämää – ja vähän yksityistäkin – elokuvassa seurataan. Jokaisella henkilöllä on oma tarinansa. Rakkautta etsivä yksinäinen autonkorjaaja-Kari on hankkinut autokorjaamoonsa karaokelaitteet ja lauleskelee yksikseen. Parkinsonin tautia sairastava Elina voimaantuu karaokea laulaessaan. Äitinsä kanssa asuva nuori Toni rohkaistui ja käy nykyään säännöllisesti laulamassa karaokea saadakseen voimaa työskennellä raskaalla rakennusalalla. Laura ja hänen miehensä Miro menettivät tyttärensä, ja samalla Laura lopetti laulamisen pitkäsi aikaa. Nyt hän kilpailee karaokekisoissa laulaen vain iloisia lauluja.

Terapeutiksi aikoinaan haaveillut karaoke-emäntä Evi on elokuvan ehdoton päätähti. Hän kiertää Suomea kesät talvet innostaen ihmisiä laulamaan ja voittamaan itsensä astumalla mikrofonin taakse.

Evillä on myötäelämisen taito. Emännyys tuo hänet lähelle ihmisiä, joiden ilot ja murheet hän jakaa ja osaa lohduttaa – terapoi. Evi toteaa, että kun laulat, sinut huomataan ja silloin kuulut joukkoon. Evi kannustaa yrittämään ja tarvittaessa halaa – ja itkee. Hellyttävää on, kun hän vetää karaokea vanhusten palvelutalossa. Siinä ei kyyneliä säästellä.

Elinan vuoro. Kuva: Marita Hällfors / Napafilms

Idea elokuvasta syntyi sattumalta – kuinkas muuten kuin karaokebaarissa. Tuottaja Marianne Mäkelä sai puhelun ohjaaja Einari Paakkaselta, joka istui iltaa ohjaajakollegansa Anu Kuivalaisen kanssa. He keksivät idean elokuvasta, joka dokumentoi suomalaisten karaokekulttuuria, sillä aihe on pysynyt poissa valkokankailta. Mäkelästä tulisi tuottaja. Voi vain kuvitella, mitä Mäkelä ajatteli kahden baarikärpäsen puhelusta.

Kun asia otettiin esillä uutena päivänä, idea sai hyväksynnän ja asia nytkähti liikkeelle. Syntyi kaunis elämänmakuinen elokuva, jossa laulu raikuu ja tunteet vellovat.

Marita Nyrhinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua