DVD-arvio: VL Media ansaitsee papukaijamerkin päivän kulttuuriteosta julkaisemalla uuden painoksen Colin Higginsin hankalasti löydettävästä kitsch-klassikosta. Foul Play -elokuvan tuore DVD-julkaisu ilmestyy tänään 7.6.2019.

 

1970-luvun Hollywoodin kevyestä yleisövetoisesta elokuvateollisuudesta on vaikea keksiä montaa yhtä ikonista tähteä kuin Goldie Hawn. Yksi hänen parhaista komedioistaan kulkee nykyään myös Suomessa sen alkuperäisellä nimellä Foul Play, joten kutsuttakoon sitä siten.

Aikoinaan se tunnettiin aivan toisella otsikolla; sille annettiin käännösnimi, jota varioitiin eri tavoin useiden Hawnin tähdittämien elokuvien kohdalla. Foul Playssä hänen kohtalonsa oli olla Tyttö joka tiesi liikaa. Kaksi vuotta myöhemmin Private Benjaminina hän sai Suomessa olla Tyttö joka kävi intin.

Halventavan sävyinen nimi muuttui idioottimaiseksi oikeastaan vasta toiston myötä. Foul Playssä sen pystyy nimittäin osin perustelemaankin. Elokuva on riemukkaan kitsch-henkistä Alfred Hitchcock -parodiaa, ja suomentajien viittaus on lopulta kaikessa kliseisyydessäänkin osuva. Yleisön rakastama ”Tyttö joka” joutuu kiipeliin, johon on sekoitettu loputtomasti elementtejä klassisista väärässä paikassa väärään aikaan -tarinoista.

Kaikki naiivius annetaan anteeksi

Foul Play on tuotteena vahvasti tähtivetoinen. Hawnin käsipuolessa toisena lippulaivana lipuu ensimmäisessä elokuvapääroolissaan Chevy Chase, joka oli juuri kaksi vuotta aiemmin tehnyt uransa ehkei taloudellisesti mutta ainakin taiteellisesti suurimman virheen jättämällä Saturday Night Liven. Mainittua televisiosarjaa hänen ratkaisunsa palveli lopulta erittäin hyvin, kun taas näyttelijä itse päätyi Foul Playn jälkeen lähinnä pienen budjetin roskakomedioihin.

Ohjaaja Colin Higginsin ura ei mennyt Chasen tavoin missään vaiheessa alas vessanpöntöstä mutta jäi lyhyeksi. Foul Playn lisäksi hän ehti ohjata kaksi muuta omintakeista menestyselokuvaa – 9 to 5 ja The Best Little Whorehouse in Texas – mutta kuoli AIDSiin vuonna 1988. Jo käsittelyssä olevalla debyyttiohjauksellaan hän osoitti ymmärrystä toimivia komedian sävyjä ja rytmiä kohtaan, joten luultavasti maailma menetti hänen mukanaan monta syntymätöntä viihteen klassikkoa.

Uhkaava raamattukauppias käy kylässä klassisen jännityselokuvan kliseillä pelleilevässä kohtauksessa.

Vaikka Foul Play on pohjimmiltaan vain hyvin pelkistettyä ja helppoa jännityskomediaa, sen hilpeys on sen tarkkanäköisyydessä. Rikollisjärjestö suunnittelee korkean profiilin salamurhaa, ja pahikset jahtaavat pöllämystyneen päähenkilön käsiin päätynyttä mikrofilmiä… Juonta ei elokuvan katsomisen jälkeen välttämättä edes muista, mutta sillä ei ole mitään merkitystä.

Hitchcockin kaikki lainalaisuudet on pakattu elokuvaan macguffin-jippoja myöten, ja tarkasti tehty parodia toimii keskivertoa paremmin komedian lisäksi myös jännityksenä. Pilaileva ulkokuori antaa sille anteeksi kaiken naiiviuden, joka vakavamielisessä trillerissä häiritsisi katsojaa suunnattomasti.

On toki tärkeää painottaa, että Foul Playn kaltaisella komedialla on arvoa ainoastaan oman aikansa tuotteena. Jos se saisi ensi-iltansa vuonna 2019, sen huumori kolisisi tyhjää ja pahasti. Valtaosa vitseistä on täysin lapsellisia, ja elokuva kohtelee hahmojaan alistavasti. Poliittisesti epäkorrektin käsittelyn saa useampikin ihmisryhmä, eivätkä ihmisten kuolematkaan tunnu hetkauttavan henkilöhahmojen sielunelämää tai elokuvan logiikkaa millään tavalla.

Päähenkilöt jopa poseeraavat onnellisessa finaalissa yleisölle hymysuin katarsiksen saavuttaneina, vaikka heidän ympärillään lojuu ystävien ja kollegojen raatoja. Kohtaukset ovat hauskoja ja toimivia vain sillä edellytyksellä, että katsoja luottaa siihen, että absurdit ratkaisut ovat tietoisia. Foul Play vaatii nyky-yleisöltä vahvan annoksen camp-asennetta, mutta jos sitä löytyy, niin elokuva todella palkitsee.

Brittikoomikko Dudley Moore tekee elokuvassa ikimuistoisen sivuroolin juonikuvioon vahingossa ajautuvana seksiviihteen suurkuluttajana.

DVD-julkaisusta

Foul Playstä on julkaistu aiempikin pohjoismaalainen DVD-erä, mutta tuosta vuonna 2012 levitetystä painoksesta ei ole jäljellä paljoa muuta kuin tuhkaa. Useimmilta myyjiltä kappaleet ovat olleet loppu jo kauan, ja arvostelijankin täytyi edellisen kerran katsoa elokuva Roihuvuoren kirjastosta löytyneeltä naarmuiselta levyltä, jonka kansipapereista oli jäljellä lähinnä silppua. Siksi VL Medialta on erittäin tervetullut teko laittaa uusi painos kiertoon.

Painos itsessään ei ole kummoinen. Se edustaa puhekielisesti todettuna karvalakkimallia, johon ei ole sisällytetty mitään muuta kuin itse elokuva, mutta toisaalta hintakin on pidetty sen mukaisena. Levy lähtee mukaan alle kymmenen euron kustannuksilla, joten mitään rajoitettua keräilijän laitosta ei ole tarkoituskaan odottaa.

Elokuvalle ei ole tehty mitään perustavanlaatuista restaurointia. Kuva on hieman pehmeä, ja värit kalpeita. Tärkeimmät asiat on kuitenkin hoidettu. Kuvasuhde on alkuperäisessä 1.85:1-muodossaan, ja äänestäkin saa selvää. Ja jos ei saa, niin tekstitys on tarjolla suomeksi, ruotsiksi, norjaksi, tanskaksi ja hollanniksi.

Valtteri Mörttinen