Jojo Moyesin romaaniin perustuva Ole niin kiltti, älä rakasta häntä on häpeämättömän romanttinen ja viihteellinen elokuva

Shailene Woodley ja Callum Turner. Kuva: StudioCanal

Brittiläinen kirjailija, toimittaja Jojo Moyes tunnetaan romanttisista menestysromaaneistaan. Hänen tunnetuin romaaninsa on Kerro minulle jotakin hyvää (Me Before You, 2012; suom. 2015), josta on tehty myös samanniminen elokuva vuonna 2016.

Nyt ensi-iltansa saanut on elokuva Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (The Last Letter from Your Lover, 2021), joka pohjautuu Moyesin aikaisempaan romaaniin vuodelta 2010 (suom. 2014).

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat kahdelle aikatasolle, 1960-luvun Lontooseen ja Ranskan Rivieralle, sekä nykypäivän Lontooseen. Näemme kaksi naista hyvin erilaisissa elämäntilanteissa.

Vanhemman aikatason päähenkilö on Jennifer (Shailene Woodley), joka elää onnettomassa avioliitossa rikkaan miehen kanssa. Nykypäivää puolestaan edustaa rilluttelevaa sinkkuelämää viettävä toimittaja Ellie (Felicity Jones), joka sattumalta löytää intohimoisia rakkauskirjeitä 1960-luvulta, ja päättää kirjoittaa aiheesta jutun. Kaksi aikatasoa yhdistyy kirjeiden välityksellä.

* *

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä on häpeämättömän romanttinen ja viihteellinen elokuva. Elokuvantekijät ovat selvästikin lajityypin ominaisuuksista ja kliseistä tietoisia, mutta näitä ominaisuuksia ei millään tavoin haasteta tai ironisoida, vaan otetaan koko romantiikan työkalupakki ujostelematta käyttöön.

Nyt on tehty aivan pokerinaamalla romanttista elokuvaa, johon kuuluu mm. nippu vanhoja, kaunokirjoituksella kirjoitettuja kirjeitä, muistinmenetys, kiellettyjä tunteita, oleilua yläluokkaisessa ympäristössä, se ainoa oikea suuri rakkaus, viime hetken juoksemista rautatieasemalle, traaginen onnettomuus, kohtalokkaita väärinkäsityksiä ja tietenkin myös komeita maisemia ja hienoja pukuja.

Ja kumma kyllä, tämä toimii yllättävän pitkälle. Vaikka 1960-luvun Lontoo ja Ranskan Riviera näyttävät olevan ohuen vaseliinisumun peitossa, elokuvan vintage-estetiikka on kieltämättä jossakin määrin nautinnollista katseltavaa. Ja vaikka Jenniferin puvustus pillerihattuineen tuo hieman liikaakin mieleen Jacqueline Kennedyn, on tämäkin aivan oleellinen osa elokuvan epookkia.

Kaikkien romantiikan sääntöjen mukaan elokuvaan on onnistuttu tuomaan menneen aikakauden kiehtovaa hohtoa ainakin visuaalisen ilmeen tasolla.

Romanttinen ulkokuori ei kuitenkaan ihan riitä. Tarvitaan jotakin muutakin.

* *

Pääosavalinnoista elokuvan onnistuminen tai epäonnistuminen ei ole kiinni, sillä tämä on kahden taitavan naisnäyttelijän elokuva. Divergent – Outolintu -elokuvasarjasta ja Big Little Lies -televisiosarjasta tunnettu Shailene Woodley on Jenniferinä kiehtova sekoitus itsevarmuutta ja epävarmuutta. Hänen karismansa elokuvaa pitkälti kannatteleekin. Myös Felicity Jones tekee roolinsa pätevästi, vaikka hänen hahmonsa on melko yksiulotteinen.

Mieshahmot jäävät romanttisissa elokuvissa hyvin usein ohuiksi, niin tässäkin. Callum Turner onnistuu kuitenkin tuijottelemaan siinä määrin intensiivisesti, että hänet hetimiten tunnistaa romanttisen tarinan toiseksi osapuoleksi.

Kaikkein sykähdyttävin miesrooli nähdään kuitenkin elokuvan loppupuolella, kun veteraaninäyttelijä Ben Cross saadaan kuviin. Rooli jäikin yhdeksi hänen viimeisistään, sillä Cross kuoli vuosi sitten elokuussa.

* *

Näyttelijät tekevät parhaansa, mutta ongelmat ovat – niin kuin aina – itse tarinassa ja käsikirjoituksessa.

Voin myöntää, että suhtaudun jo valmiiksi epäluuloisesti luimistellen kirjoihin ja elokuviin, joissa kuljetetaan kahta (tai useampaa) tarinaa eri aikatasoilla. Näitä tarinoita katsoessa tai lukiessa tulee usein mieleen, että käsikirjoittajalla tai kirjailijalla on ollut kaksi eri tarinan aihetta, joista kumpaakaan ei ole saatu toimimaan. Usein vaikuttaa siltä, että ongelma on ratkaistu survomalla kaksi eri tarinaa yhteen, ja jollakin temaattisella tai juonellisella ratkaisulla perusteltu, että itse asiassa nämä kaksi tarinaa sittenkin muodostavat yhden kokonaisuuden.

En väitä, että Jojo Moyesille tai kenellekään muullekaan olisi käynyt näin. Tämä on vain omaa arvailuani.

Sinänsä ei ole mitään väliä sillä, mitä epätoivon hetkiä tai leikkaa ja liimaa -ratkaisuja on kirjoitusvaiheeseen sisältynyt, kunhan lopputulos on toimiva. Ole niin kiltti, älä rakasta häntä -elokuvassa ollaan kuitenkin aika pitkään vähän kiikun kaakun.

Ellie (Felicity Jones) etsii vanhoja kirjeitä arkistonhoitaja Roryn (Nabhaan Rizwan) kanssa. Kuva: StudioCanal

Elokuvassa kumpikaan tarina ei voisi olla ilman toista. Jenniferin elämän kolmiodraamassa ei ole riittävästi kiinnostavia aineksia, jotta se toimisi yksinään. Eikä Ellien sinkkuelämän käänteistä saada elokuvassa senkään vertaa irti.

Kaikkein pahin puute kuitenkin on, että elokuvasta näyttäisi puuttuvan romanttisten elokuvien tärkein ainesosa: tunne. Ja tätä tunteen puuttumista ei romanttisella ulkoasulla paikata.

Tästä huolimatta elokuva vetää ja sitä jaksaa katsoa, sillä juoneen on onnistuttu rakentamaan mysteeri, jopa useampi. Keneltä rakkauskirjeet ovat? Miksi pari ei ole yhdessä? Vai onko sittenkin? Mitä heille tapahtui? Katsoja haluaa saada näihin kysymyksiin vastauksen. On saatava tietää, miten rakastavaisille on käynyt.

Loppua kohden tämä mysteeri tiivistyy, ja samalla myös elokuva paranee. Elokuvan sisäinen uskottavuus venyy ja natisee, mutta katsoja on suopeasti mukana, ja aikatasot saadaan kuin saadaankin punottua nätisti yhteen.

Aivan loppumetreillä elokuva lopulta kampeaakin itsensä voiton puolelle. Tunnetta alkaa löytyä, kun sitä on koko elokuvan mitalla rakennettu. Eikä tätä tunnetta tuo ’60s vintage tai henkeäsalpaavat auringonlaskut, vaan se perinteinen romanttisten elokuvien onnistumisen salaisuus: katsoja saadaan uskomaan, että on olemassa se ainoa oikea Suuri Rakkaus.

Kaarina Lehtisalo