Elokuva-arvio: Jim Jarmuschin genreparodia kuvastaa velttoudellaan näkyvästi ihmiskunnan laiskaa suhtautumista orastavaan ekokatastrofiin, mutta katsojan voi olla hankalaa nauttia elokuvasta, joka jättää tahallaan viihdyttämättä.

Yhdysvaltalaisen independent-elokuvan kansikuvapoika Jim Jarmusch on ilmeisesti etsinyt uutta rajapintaa rikottavakseen päätyessään kirjoittamaan ja ohjaamaan zombie-komedian. The Dead Don’t Die –elokuvaa ei ainakaan ensikatsomiselta helposti tunnistaisi tekijänsä tuotteeksi, ja tämän lausunnon voi vapaasti tulkita niin hyvässä kuin pahassakin.

The Dead Don’t Dien selkärankana toimii rautalangasta väännetty symbolismi. Jarmusch on huolissaan ilmastonmuutoksesta, trumpilaisuudesta ja ihmiskunnan kollektiivisesta sieluttomuudesta. Vai onko? Elokuva on niin täynnä ironiaa, että se on kuin itsensäkin ylikierroksille hämmentänyt hipsteri. On lopulta vaikeaa paikantaa, tietääkö se kunnolla enää itsekään, onko se tosissaan vai ei kaikessa ironiassaan.

Tarina on perin yksiselitteinen. Zombiet hyökkäävät, ja ihmiset ovat joko liian tietämättömiä tai yksinkertaisesti vain laiskoja taistelemaan tosissaan niitä vastaan. Ainoastaan nuorissa on toivoa. Asetelma on elokuvan suurin voimavara mutta samalla sen syvin sudenkuoppa.

* *

Romahtavan yhteiskunnan symbolin lisäksi The Dead Don’t Dieta voi yhtä hyvin lukea tyypillisenä genreparodiana. Siihen on ripoteltu pieniä pilailevia yksityiskohtia, joilla viitataan muihin elokuviin tai ihmisiin. Se toistaa hassutellen George A. Romeron ja muiden genren mestarien klassisia kaavoja.

Eikä sen pastissi rajoitu zombie-elokuviin, vaan mukana on aimo annos muutakin nostalgiaa. Näyttelijäkaartissa on 1990-lukulaisen pulp-elokuvataiteen tähdistökokoonpanon makua: Bill Murray on depressiivinen sheriffi, Danny Glover joutuu zombien syömäksi, Rosie Perez lukee uutisia ja Steve Buscemi pitää päässään punaista lippalakkia iskulauseella ”Keep America White Again”.

Adam Driver, Chloë Sevigny ja Bill Murray zombie-jahdissa.

Elokuvaviittausten lisäksi myös rock-muistot tulvivat kankaalle; Iggy Popilla on pieni cameo, ja näyttelemisestä enemmänkin innostuneella Tom Waitsilla on verrattain merkittävä rooli. Jopa ohjaajan oppi-isä Samuel Fuller saa nyökkäyksen hautakiven muodossa.

* *

Parodia ei kuitenkaan ole sitä energistä koomista anarkiaa, johon perinteistä Mel Brooks -oppikirjaa lukeva tekijä olisi tähdännyt. Se on tarkoituksellisesti väsynyttä, ja koko elokuvan poljento innotonta ja löyhää. Huumoriin ei oikeastaan ole edes etsitty mitään luovaa lähestymistapaa tai erityisiä oivalluksia, vaan vitsit ja viittaukset ovat niitä tyypillisimpiä ja vielä mahdollisimman väsyneesti esitettyinä.

Teoksessa vallitsee äärimmilleen viety tuskastumisen ilmapiiri, mikä tietysti kuvastaa tehokkaasti sen symboloimien yhteiskunnallisten ongelmien kanssa käytävää epätoivoista ja monin tahoin tarpeettomasti jarrutettua kamppailua. Näyttelijät harjoittavat yliampuvaa alinäyttelemistä ja välillä kommentoivat elokuvan tapahtumia itsetietoisesti. Repliikkiä ”Kill the head” hoetaan enemmän kuin NFL-valmentaja Gregg Williamsin puolustusstrategiassa, eikä lopulta käy täysin selväksi, mihin sillä edes viitataan.

Tuskastumisen ilmapiiri leviää loppua kohden pahasti kankaalta katsomoon asti, eivätkä pienet lupsakat yksityiskohdatkaan jaksa viihdyttää. Totta kai, tämä on juuri se ilmiö, mitä Jarmusch tavoitteleekin tehdäkseen suuren metaforansa täydelliseksi, mutta edes sen nimissä on vaikea löytää vedenpitäviä perusteluita sille, että levähtäneessä elokuvassa on osuvan asetelmansa lisäksi hyvin vähän muita oivalluksia ja ainakin puoli tuntia liikaa kestoa.

Valtteri Mörttinen

Dead Don’t Die

OhjausJim Jarmusch

NäyttelijätBill Murray, Adam Driver, Tilda Swinton, Chloë Sevigny, Steve Buscemi, Danny Glover, Caleb Landry Jones, Rosie Perez, Iggy Pop, Sara Driver, RZA, Carol Kane, Austin Butler, Luka Sabbat, Selena Gomez, Tom Waits

Ikäraja: K16

Kesto: 1 h 45 min

Ensi-ilta: 23.08.2019