Jeanne Dielman valittiin juuri maailman parhaaksi elokuvaksi – ja nyt sen näkee vihdoin Suomen valkokankailla

Perunankuorinta kestää Jeanne Dielmanissa yhtä kauan kuin oikeassa elämässäkin. Kuva: ELKE ry

Brittiläinen elokuvalehti Sight and Sound järjestää kymmenen vuoden välein kriitikkoäänestyksen maailman parhaista elokuvista. Chantal Ankermanin ohjaaman Jeanne Dielmanin (1975) joulukuinen äänestysvoitto aiheutti pienen kohun. Syitä elokuvan voitolle on varmasti monia, kuten äänestäjäkunnan monipuolistuminen, mutta myös tapa hahmottaa elokuvahistorian merkkipylväitä eri tavalla kuin aiemmin. Viime vuosien MeToo-liike lie myös tuonut naisten tekemiä elokuvia esille aiempaa paremmin.

Jeanne Dielman (alkup. Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles) on juoneltaan hyvin simppeli: elokuva näyttää kolme päivää prostituoituna itseään ja poikaansa elättävän leskirouvan elämästä. Lopussa jokin raksahtaa päähenkilön päässä ja hän päätyy muuttamaan kaiken, radikaalisti.

* *

Naisen päivät kuluvat rutiininomaisesti: hän nousee ylös, laittaa aamupalaa pojalleen ja itselleen kahvia termoskannuun. Hän hoitaa kaupungilla jokusen asian, suo itselleen pikku tauon istumalla vakipöydässä vakikahvilassaan, palaa kotiin ja alkaa valmistella illallista. Ovikello kilahtaa ja päivän asiakas saapuu. Asiakkaan poistuttua nainen kylpee, lukiolaispoika saapuu kotiin ja he syövät. Illalla nainen kuuntelee radiota, kutoo villapaitaa tai kirjoittaa sisarelleen kirjettä.

Tarkkasilmäinen huomaa, että toisen päivän iltana ja kolmantena päivänä naisen pikkutarkka rutiini alkaa pettää. Perunat palavat pohjaan, kahvi maistuu omituiselta, posti on kiinni, kun pitäisi postittaa kirje. Äitinsä ylläpitämään rutiiniin tottunut poika alkaa huomautella pikkutarkan huolellisesti kammatun ja puetun äitinsä ulkoasusta: tukka hasottaa tai aamutakin nappi on jäänyt auki.

* *

Mikä sitten on elokuvan tarkoitus?

Katsoja voi pohtia, onko se tarkoitettu porvarillisen brysseliläiselämän kritiikiksi. Onhan kotirouvan rutiinien kuvaus samalla kuvaus siitä kodin vankilasta, johon moni nainen on jymähtänyt. Samalla elokuvan voi myös nähdä naisten kotityön nostamisena esille: nyt ei pelasteta maailmaa pahiksilta tai asteroideilta, vaan pidetään asiat pyörimässä ruohonjuuritasolla. Delphine Seyrigin kädenliikkeissä hänen noukkiessaan ruokaa lautasille tai vääntäessään lihamureketta on jotain äärimmäisen kiehtovaa.

Kuvat, enimmäkseen interiöörejä kerrostaloasunnosta, on rajattu huolella. Katsoja alkaa kiinnittää huomiota pieniin asioihin, kuten kadulta tulevan valomainoksen vilkkumiseen olohuoneen seinällä. Samalla kuvakulma on erilainen kuin valtavirtaelokuvissa.

Jeanne Dielmanin tullessa esityksiin 1970-luvulla mieskriitikot kiinnittivät huomiota elokuvan ’outoon kuvakulmaan’, mihin ohjaaja napsautti, että se on alle 160-senttisen naisen katseen kulma tilaan. Monikaan ei tule ajatelleeksi, että ”normaalisti” kamera kuvaa tilaa pitkähkön miehen silmien korkeudelta. Tämän olemme sisäistäneet kameran luonnolliseksi näkökulmaksi.

Jeanne Dielman (Delphine Seyrig) toistaa samoja rutiineja päivästä toiseen. Kuva: ELKE ry

* *

Yksi ohjaaja Chantal Akermanin tavoitteista on selvästi ollut haastaa elokuvan perinteinen muotokieli. Hän ei käytä klassisen valtavirtakuvauksen tai leikkauksen tekniikkaa, kuten kuva-vastakuvaa keskusteluissa tai lähikuvia. Hän ei pelkää näyttää toimintaa kokonaan, paikallaan pysyvälle kameralle yhtenä otoksena, kesti se sitten miten pitkään tahansa.

Eri päivinä naisen luokse tulevat asiakkaat ovat vain yksi päivärutiini toisten joukossa, ja nainen hoitaa ne kaikki suvereenisti. Jos joku lähti aikoinaan katsomaan herutuskuvaa paheeseen langenneesta kotirouvasta, joka prostituoi itseään, hän pettyi varmasti. Mitään kiihottavaa elokuvassa ei nähdä, eikä kahden ensimmäisen päivän asiakkaan palvelemista edes näytetä, vaan kamera jää tuijottamaan makuukamarin suljettua ovea.

Ääniraita on tärkeä Akermanille. Naisen korot kopsavat parketilla ja kadulla. Asuntoon kuuluu ulkoa kuuluu liikenteen humina. Ovikello pärähtää, kun asiakas tulee tai naapuri tuo vauvan vahdittavaksi.

Delphine Seyrig elokuvan pääosassa on mielenkiintoinen näyttelijävalinta. Suuri tähti ei esitä suurta draamaa, vaan ahtaan tilan ja aina samojen katujen arkielämää.

Chantal Akerman itse teki itsemurhan vuonna 2015. Olisi toivonut hänen olevan näkemässä, kun hänen elokuvansa radikaalius viimein ymmärretään.

Eija Niskanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua