Ilveskuiskaaja Hannu Rantala haltioituu isoista kissoista – ja niin meidän kaikkien pitäisi tehdä

Kuva: Alexander Lembke

Katson Ilveskuiskaaja-dokumenttia luonnonsuojelijan näkökulmasta. Maalla asuvana tiedän, mitä on petoviha. Monessa kohdassa elokuvaa mietin, että mitähän petovihaajat tästäkin ajattelisivat. Mies hihkuu onnesta nähdessään ilveksen saaneen viisi tervettä pentua. Hän melkein itkee liikutuksesta, kun tajuaa ilveksen käyneen kusaisemassa talonsa nurkalle. Joissakin toisenlaisissa ihmisissä nämä näyt ja kokemukset herättäisivät halun tappaa.

Tunnen suurta myötätuntoa ilveskuiskaaja Hannu Rantalaa kohtaan, kun hän saa tiedon tutun ilveksen ampumisesta. Tai kun hirvestyskausi alkaa, ja hirvien lisäksi myös ilvekset ovat ahtaalla. Rantalan katse on ahdistunut. Hän toivoo ilvesten ymmärtävän, että hänen maillaan on turva. Toivottavasti ymmärrätte tulla tänne. Muilla alueilla on pahoja ihmisiä. Älkää menkö sinne! Kertomus palavasta ilveksestä on kauhea, ja piirtyy katsojan mieleen.

Ilveskuiskaaja kertoo raumalaisesta Hannu Rantalasta, jonka elämän keskipisteenä ovat ilvekset. Niitä hän valokuvaa ja tarkkailee riistakameroilla ympärivuotisesti. Videomateriaalia on useiden vuosien ajalta. Ohjaaja Juha Suonpää kertoo tarinaa myös Rantalan taustasta: miten hän on päätynyt asumaan keskelle metsää yksikseen. Tämä taustoitus kuitenkin jää hieman ohueksi. Pohdin katsoessa moneen kertaan, että miksi tämä mies on se kuin on. Onko hän entinen viljelijä? Liiterin nurkalla näkyy ruosteinen pienpaalain, ja ilvesten ruokintapaikat ovat viljelysmaiden näköisillä paikoilla. Tällaiseen kenties epäolennaiseen silmäni välillä kiinnittyvät.

Luen vasta myöhemmin netistä, että tila on sukutila Köyhäjärvellä, jonne Rantala on avioeron ja työtapaturmassa loukkaantumisen jälkeen vetäytynyt yksinäisyyteen.

Tai ei mies mihinkään yksinäisyyteen vetäytynyt, seuraa on. Ilveskuiskaaja kertoo moneen kertaan olevansa ilvesten kaveri. Hän kommunikoi ilvesten kanssa jättämällä virtsamerkkejä, joihin ilvekset vastavuoroisesti jättävät viestinsä. Tälle vähän hymähtelen, mutta kuka minä olen sanomaan. Olen nähnyt ilveksen luonnossa vain kerran, ja silloinkin auton ikkunasta. Ilves makasi tienposkessa loukkaantuneena, jäätyään auton alle. Ilves kuitenkin tokeni ja pomppasi metsään. Myöhemmin se oli jäljitetty ja ammuttu.

Ilvesten upeus ei jää elokuvassa epäselväksi. Ne ovat uljaita ja voimakkaita. On ihmeellistä, että suomalaisessa luonnossa on tällainen kissa! Epäselväksi ei jää myöskään Hannu Rantalan sanoma. Hän toivoo, että ilveksen arvo ymmärrettäisiin. Hän toteaa ihmisten olevan sekaisin, kun he ihannoivat tappamista. Hän myös esittää toiveen, että tappoajatukset muuttuisivat kiitollisuudeksi. On vavisuttavan hienoa, että metsissämme tassuttaa ilveksiä.

Kuva: Juha Suonpää

Luonnonsuojelupuhetta ei elokuvassa ole ainakaan liikaa. Rantala kyllä toteaa ilveksenpyynnin olevan riistanhoidollisessa mielessä turhaa. Jos ilvesten annettaisiin olla, lajien tasapaino ottaisi sopivan asentonsa luonnollista tietä. Dokumentti keskittyy mieluummin näyttämään ilvesten mystisen mahtavuuden, ja siinä se onnistuu hienosti. Hannu Rantalan ihaileva selostus riistakameravideoita katsellessaan alleviivaa tuota mahtavuutta.

Elokuvassa näytetään myös, ettei ilvesten elämä aina ole kuin saduissa, vaikka ihmiset pysyisivätkin kaukana.

Oman kerroksensa elokuvaan tuovat pätkät, joissa ilveskuiskaaja temuaa pihamaalla, askartelemansa ilvesnaamari kasvoillaan. Ilvesnaama-installaatio syksyisessä maisemassa saa ajatukset luonnonuskontoihin. Aikoihin, jolloin metsän eläimiä palvottiin. Pyhältä Rantalan ja ilvesten suhde vaikuttaakin.

Erikoismaininta on annettava leikkaaja Tuuli Kuittisen työlle. Riistakameroiden välillä tarkat, usein suhmuraiset pätkät ja Rantalan kodin seinille heijastetut kuvat ja varjot sekä miehen kasvoihin keskittyvät otokset vuorottelevat tenhoavasti. Elokuva on luontofilmin lisäksi visuaalisesti näyttävä taide-elokuva, jota ei kyllästy katsomaan. Tätä tukee Puuluup-yhtyeen, Kimmo Helénin ja Tanek Kadalippin alkukantaisuutta, ikiaikaisuutta ilmentävä musiikki.

Pasi Hakkion ja Niina Virtasen tuottama Ilveskuiskaaja on jo saanut suitsutusta kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla.

Kirsi Haapamatti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua