Ihmenainen ja keskinkertaisuuden ansa – arviossa Wonder Woman 1984

05.04.2021

Gal Gadot on ihmenainen. Kuva: Warner

ELOKUVA | Wonder Woman 1984:n tiputtaminen teatterilevityksestä suoratoistopalveluun pandemian takia ei ainakaan tee palvelusta supersankarielokuvalle. Lajityyppi tarvitsisi spektaakkelin sijaan enemmän sisältöä erottuakseen edukseen televisiosarjoista, joita samat palvelut ovat pullollaan.

”Jotain uudistusta laji kuitenkin kaipaa. Haluan arkea ja syvyyttä supersankarielokuviini.”

ARVOSTELU

2.5 out of 5 stars

Wonder Woman 1984

  • Ohjaus: Patty Jenkins
  • Käsikirjoitus: Patty Jenkins, Geoff Johns, Dave Callaham
  • Pääosissa: Gal Gadot, Kristen Wiig, Chris Pine, Pedro Pascal
  • Kesto: 2 h 31min
  • Ensi-ilta: 26.3.2021 (HBO Nordic)

Katsoin Wonder Womanin jatko-osan kotisohvaltani suoratoistopalvelusta elokuvateatterin sijaan. Näin toki joutuvat toimimaan kaikki muutkin suomalaiset, jotka elokuvasta ovat kiinnostuneet. Kokemus ei varsinaisesti ollut täydellinen.

Jos elokuvailtaa kotona ei ole suunniteltu huolella, kotona on väistämättä häiriötekijöitä. Toisilla lasten touhut keskeyttävät keskittymisen, toisten koirat vaativat ulospääsyä aiemmin kuin normaalisti. Kissa tönäisee jotain hyllyn päältä kesken herkän kohtauksen. Oma tai seuralaisen puhelin tykittelee viestiääniä ja katkaisee jännityksen, koska kotona ääniä ei tule yhtä herkästi laitettua pois kuin teatterissa.

Kaikkien kotona ei myöskään ole pimennysverhoja kirkkaan kevätvalon eteen. Harvalla on niin isoa kotiteatteria, että kangas pärjäisi pienellekään elokuvateatterille. Surround-äänet? Ehkä yleisempiä kuin kymmenen vuotta sitten, mutta akustiikka olohuoneessa on harvemmin suunniteltu audioelämystä varten.

En voi sanoa, että olisin keskittynyt tähän elokuvaan parhaalla mahdollisella tavalla tai nähnyt sitä olosuhteissa, joihin se on ensisijaisesti tarkoitettu.

Kun itse elokuvan sisältökään ei täytä millään mittapuulla mestariteoksen merkkejä, tulin pohtineeksi, mikä tekee Wonder Woman 1984:sta elokuvan televisiosarjan jakson sijaan. Tai oikeastaan – miksi sen katsoisi sen sijaan, että ahmisi suosikkisarjaansa samasta palvelusta.

* *

Wonder Woman 1984 toki näyttää hyvältä. Erityisesti puvustaja Lindy Hemmings on tehnyt upeaa työtä 1980-luvun asujen kanssa. Tyylillä onnistutaan sekä leikittelemään että säväyttämään. Tuotantoarvot ovat muutenkin kohdallaan.

Toisaalta, näin on nykyään kaikissa vähänkin suuremmissa tv-tuotannoissa. Disneyn The Mandalorianin jokainen jakso näyttää paremmalta kuin moni Marvel- tai DC-sarjan elokuva. Eikä tavallista katsojaa juuri kiinnosta kumpaan on saatu uppoamaan enemmän rahaa lopputuloksen saavuttamiseksi.

Verrattuna jatkuvajuoniseen televisiosarjaan elokuvan voisi tietysti ajatella muodostavan kokonaisuuden, jolla on alku, keskiosa ja loppu. Mutta missä määrin tämä enää pätee näissä sarjakuvauniversumin osasissa, joita ymmärtääkseen täytyy mahdottomimmillaan nähdä kymmeniä elokuvia ja puolen tusinaa televisiosarjaa niiden päälle?

* *

Wonder Woman 1984 ei ole äärimmäisin esimerkki paisuneista elokuvauniversumeista. Se on jatko-osa vuoden 2017 Wonder Woman -elokuvalle. Nämä kaksi ovat kuitenkin osa suurempaa kokonaisuutta, niin sanottua DC:n laajennettua universumia, johon kuuluu yhteensä yhdeksän elokuvaa tähän mennessä. Suunnitteilla on ainakin viisi elokuvaa, eikä se varmasti tule riittämään. DC:n sarjakuviin perustuvat sarjat eivät ole yhtä kiinteästi osa omaa tarinauniversumiaan kuin Marvelin sarjakuviin perustuvat sarjat ovat osa Marvelin elokuvauniversumia, mutta näitäkin on olemassa.

Gal Gadot’n esittämä Diana Prince, eli Ihmenainen, on esiintynyt tähän mennessä omien elokuviensa lisäksi Batman v Superman: Dawn of Justice -elokuvassa (2016) ja Justice League -elokuvassa (2017).

1984:n voi katsoa tietämättä DC:n muista elokuvista mitään, mutta on vaikea kuvitella, että se kovin montaa katsojaa sellaisenaan kiinnostaa. Jos ei ole nähnyt edes ensimmäistä Wonder Womania, lienee hankala hahmottaa tämän elokuvan ja sen kahden keskeisimmän hahmon taustoja ja motiiveja.

* *

Ensimmäisessä Wonder Womanissa myyttisellä Themysciran saarella koko ikänsä elänyt Diana lähtee pelastamaan maailmaa sodan jumalalta, ja joutuu keskelle ensimmäistä maailmansotaa. Ihmisten maailmassa hän rakastuu lentäjä Steve Trevoriin (Chris Pine), joka lopussa uhraa itsensä, jotta Diana pystyisi pelastamaan lopun maailman.

Toisessa osassa löydämme Dianan vuonna 1984 Washingtonista. Hän on sopeutunut ihmisten maailmaan ja luonut uran arkeologina Smithsonian-instituutissa. Päivätyönsä ohella hän pelastaa tavallisia kansalaisia onnettomuuksilta ja laittaa rikollisia telkien taakse, kuten kunnon supersankarin supersankarielokuvissa kuuluu.

Yksi asia vaivaa tätä upeaa ja menestynyttä puolijumalaa. Diana on yksinäinen. Häntä ei kiinnosta pätkääkään juttusille pyrkivät miehet instituutin rahankeruujuhlissa, vaan hän kaipaa edelleen ainoastaan Steveä. Pian Dianan elämään astuu kömpelö ja homssuinen kollega, Barbara Minerva (Kristen Wiig), jonka ystävystymisyritykset aluksi vain hämmentävät erakoitunutta Dianaa.

Samaan aikaan instituutti saa haltuunsa useita tunnistamattomia esineitä tutkittavaksi. Yksi näistä esineistä paljastuu Dreamstoneksi, joka toteuttaa yhden toiveen jokaiselta, joka sitä pyytää. Totuus kivestä paljastuu tietenkin vasta sen jälkeen, kun Diana ja Barbara ovat kivi kädessään vahingossa jo esittäneet toiveen. Diana toivoo Steven paluuta, Barbara toivoo olevansa enemmän Dianan kaltainen.

Dreamstonen perässä on myös ahne bisnesmies Max Lord (Pedro Pascal), joka suurista ideoistaan ja öljyntuotantofirmastaan huolimatta on melkoisissa talousvaikeuksissa. Hän on miettinyt toiveensa tarkkaan.

Jokaisella toiveella on tietenkin hintansa.

* *

Ei liene yllätys, että supersankarielokuvassa koko maailma on vaarassa ja on yhden ihmisen – tai puolijumalan – harteilla pelastaa se. Panokset ovat korkealla, mutta tuntuuko se enää miltään, kun maailmanloppu on tulossa koko ajan tämän genren elokuvissa? Jännitys kärsii lisää vielä siitä, että tiedämme että Diana Prince tulee pelastamaan maailmaa nykypäivänäkin Batmanin ja Teräsmiehen kanssa Justice League -elokuvissa.

Maailman pelastaminen on niin tavanomaista supersankarielokuvissa, että katsojan kiinnostuksen ylläpitämiseksi pitäisi olla jotain muutakin. Kasvaako sankarimme matkan varrella? Tapaammeko uusia, kiinnostavia hahmoja? Viihdyttääkö elokuva, tai saako se ajattelemaan maailmaa elokuvan ulkopuolella? Vaihtoehtoisesti, saako se unohtamaan maailman elokuvan ulkopuolella?

(Tästä eteenpäin teksti sisältää jonkinasteisia juonipaljastuksia.)

wonder woman 1984 gal gadot 4 scaled 1

Kuva: Warner

* *

Kyllä ja ei. Diana ehkä oppii jotain, mutta suurimmaksi osaksi elokuvan juonenkulusta tulee mieleen vanha totuus televisiosarjan jaksoista ajalta ennen jatkuvajuonisten televisiosarjojen yleistymistä.

Lyhyesti, sarjan jakso lähtee alkutilanteesta A, jota seuraa jonkinlainen ongelmatilanne, joka uhkaa tasapainoa. Jakson ajan konflikti pyritään ratkaisemaan, ja lopussa saavutetaan jälleen tasapaino. Seuraava jakso voidaan jälleen aloittaa samasta pisteestä, eli A:sta.

Wonder Woman 3 voi siis aikanaan aloittaa lähtökohtien muuttumatta samasta pisteestä, mikä on toki DC:n universumin yhtenäisyyden kannalta muutenkin tarpeellista. Tämä fakta ei ole edes juonipaljastus, sillä Wonder Woman 1984 tapahtuu nimensä mukaisesti vuonna 1984, mikä on menneisyyttä niiden DC:n laajennetun universumin elokuvien kannalta, joissa Diana Prince, eli Ihmenainen, on jo meidän ajassamme esiintynyt.

Ai niin. HBO:lla on tällä hetkellä vielä uusi versio vuoden 2017 Justice Leaguesta, jossa Ihmenainenkin tosiaan seikkailee. Tämä uusi tulkinta aiheesta on lähemmäs nelituntinen. Hieman sen julkaisun jälkeen tuli mahdolliseksi katsoa se uudelleen. Elokuva – tai minisarja, kummaksi sitä nyt haluaakin kutsua – on muuten sama, mutta mustavalkoinen, nelituntinen mötkö värillisen sijaan.

Niin. Olen yleensä keskivertoa enemmän ihan pitänyt sarjakuviin perustuvista elokuvista. Alkaa niiden kanssa silti henkinen kunto olla koetuksella.

Vapauttaisin mielelläni muistikapasiteettiani jo muihinkin asioihin.

* *

Wonder Woman 1984:n on vaikea sitoutua tunnetasolla, kun suurillakaan tapahtumilla ei usko olevan mitään merkitystä lopputuloksen kannalta. Se alkaa olla supersankarielokuvien helmasynti, Wonder Woman ei todellakaan ole ainoa, joka tästä kärsii.

Syvyyttä ja tunnelatausta voisi toki tuoda Dianan ja Steven mahdoton rakkaustarina. Sääli vain, että muuten osiinsa sopivien Gal Gadot’n ja Chris Pinen väliltä puuttuu kemiaa, joka tekisi suhteesta uskottavan. Dianan kerrotaan pitävän Steveä ainoana mahdollisuutena suureen rakkauteen, mutta katsojana on vaikea ymmärtää, miksi. Emme tiedä Stevestä mitään muuta, kuin että hän on valmis uhraamaan itsensä muun maailman puolesta. Steven persoonasta, toiveista tai menneisyydestä on kahden elokuvan aikana kerrottu hyvin vähän.

Yksi hetki elokuvassa on, jolloin katsojalle annetaan mahdollisuus myötäelää Dianan mukana. Dianan surua kuvataan taidokkaasti kohtauksessa, jossa hän liitää läpi taivaan kohti seuraavaa taistelua. Kohtauksessa annetaan hengitystilaa sekä elokuvan sankarille, että katsojalle. Yhä suuremmaksi paisuvien erikoistehostetaistelukohtauksien maailmassa tällaiset hetket unohtuvat liian usein.

* *

Dianan uusissa tuttavuuksissa Barbara Minervassa ja Max Lordissa tuntuu aluksi olevan potentiaalia, sillä kumpikaan ei ole aivan yksioikoisen hyvä tai paha vastustaja. Moniulotteisuuden sijaan hahmot jäävät karikatyyreiksi. Näin on etenkin Max Lordin kohdalla, sillä Pedro Pascal vetää roolinsa loputtoman ahneena epäonnistujana reilusti yli. Barbara Minervan tarinan suurin käänne puolestaan jää kummastuttamaan, jos ei tiedä hänen sarjakuvahahmostaan mitään.

Onnistuneeksi elokuvaa ei siis voi sanoa parhaalla tahdollakaan. Kaksi ja puoli tuntia on myös reippaasti liikaa tälle sisällölle. Mikäli sama tarina olisi jaettu kahteen televisiosarjan jaksoon, se olisi saattaneet toimia paremmin. Jos ei, katsoja voisi vain kohauttaa harteitaan ja siirtyä seuraavaan tai päättää lopettaa sarjan katsomisen. Pitkään odotettuna, pidetyn elokuvan jatko-osana paineet ja odotukset ovat kovat. Kun pandemia vieläpä venytti odotusaikaa entisestään, ja lopulta elokuva päätyi suoratoistopalveluun katsomiskokemuksen kannalta puutteellisena elokuvana, ei lässähtämisen tunnetta voi välttää.

Ei Wonder Woman 1984 kuitenkaan surkea ole. Olen pyöritellyt silmiäni rankemmin joidenkin muiden saman universumin elokuvien kohdalla. Se on vain niin auttamattoman keskinkertainen elokuva, että ei onnistu herättämään juuri mitään tunteita, edes ärsyyntymistä.

DC:n hahmoista Ihmenainen on minulle tärkein. En voi sanoa, ettenkö haluaisi nähdä näitä elokuvia enemmän. Jotain uudistusta laji kuitenkin kaipaa. Ei maailmanlopun estäminen tai yhä suuremmat ja pidemmät taistelut pinnallisesti kirjoitettujen vihollisten kanssa ole enää kiinnostavia. Haluan arkea ja syvyyttä supersankarielokuviini.

Riikka Oksanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This