Haikauhuelokuvan parhaassa kohtauksessa ei ole haita – arviossa Dangerous Animals

Hassie Harrison. Kuva: Mark Taylor / Animal Holdings Pty 

Cannesissa ensi-iltansa saanut, verenhimoisilla haikaloilla ja hullun sarjamurhaajan äkkivääryydellä pelotteleva Dangerous Animals lunastaa odotukset. Se viihdyttää juuri sillä tavalla kuin kammottavalta kombolta voi odottaa.

Meri ja sen pinnanalaiset kauhut, eristyneisyys haisafarialuksella kaukana kaikesta ja täysin hulluutensa pauloissa oleva väkivaltainen äijä – ei näillä eväillä voi kuin onnistua. Kunhan katsoja ei vain odota Tappajahain kaltaista eheää ja syvenevää tarinaa, mutta ei toisaalta aivan Sharknadon tyylistä kreisisekoiluakaan.

Tucker (Jai Courtney) pyörittää haisafariyritystä. Hän upottaa turisteja teräshäkissä mereen ja päästää nämä ihailemaan haiden uiskentelua turvallisissa oloissa. Sen jälkeen hän tappaa miehet, mutta vangitsee nuoret naiset paattinsa selliin, syöttääkseen nämä myöhemmin haille.

Vaan eipä Tucker tiedäkään, mihin joutuu, kun nappaa surffari Zephyrin (Hassie Harrison) ja koettaa tehdä tälle samat temput. Zephyr on kovempi kuin Tucker arvaakaan. Pian Tucker alkaa verrata kaksikkoa haihin, ja tylsät monologit seuraavat toisiaan. Eivät onneksi liian pitkään. Pääosin Tucker on hauskaa seurattavaa kalsarikänneineen ja merenalaistietoiskuineen.

Elokuvan paras kohta on sen ensimmäinen murha/tappo. Se on kaikessa yllättävyydessään hiljaisen eleetön, eikä mukana ole edes haita. Tappaja itse suhtautuu siihen välinpitämättömästi, mutta kaikille muille se on tarinan käännekohta. Sen jälkeen mitään ei tarvitse enää arvailla. Tucker paljastaa hulluutensa, ja tästä eteenpäin on vain otettava vastaan, mitä tuleman pitää.

Dangerous Animalsille on annettava pisteet siitä, että se ei esitä haita murhanhimoisina eläiminä. Ne pitää välillä aivan puoliväkisin houkutella pistämään naiset poskeensa. Tucker on se ainoa murhanhimoinen. Hienoa on myös se, ettei haita ja pinnanalaista alun jälkeen juuri näytetä. Elokuva ei ole suolet ulos -splatteria, vaan katsoja näkee pääasiassa vain pinnalta, miten hervottomaksi käyvää ruumista riepotellaan. Ei tämäkään toki herkimmille sovi.

Jai Courtney. Kuva: Mark Taylor / Animal Holdings Pty

Vaikka elokuvaa on seurattava tietyin ennakko-odotuksin, ymmärrettävä lajityyppiin kuuluvat setit, niin silti on purnattava juonesta. Miten on mahdollista, että Tucker voi touhuta päivänvaloa kestämättömiä touhujaan melko lähellä vilkkaita Australian rannikkoseutuja – välillä myös keskellä päivää? Eikö ohi ajavissa laivoissa ole kiikareita? Ovatko yli lentävät kopterit sokeiden ajamia?

Zephyrin yhden illan juttu Moses (Josh Heuston) on myös aivan liian näppärä jäljittäessään Zephyrin Tuckerin veneelle. Yhdestä pienestä tiekamerapätkästä hän keksii päätellä, missä nainen on. Ei ole mahdollista tämä. Välillä myös murhaajan logiikka pettää. Miksi hän muka jättäisi Mosesin eloon, kun on päivänselvää, että miehet pistetään kylmäksi heti kun mahdollista? Kovasti myös ollaan kuolemattomia, vaikka miten mäiskittäisiin. Kun ihmisen pää iskeytyy täysillä tiskipöytään, kyllä siinä osanottoja jo jaeltaisiin.

Sivuhuomautuksena: Zephyr pääsee laukomaan suustaan niin hienon one-linerin, että se melkein voittaa Arnold Schwarzeneggerin upean tokaisun Juokse tai kuole -elokuvassa. Kun Arskaa liekinheittimen kanssa jahdannut tappaja syttyy itse tuleen kiharatukkaansa myöten, Arska toteaa: ”He is such a hothead”.

Harmi vain, että arvasin Zephyrin one-linerin jo etukäteen, kuten niin monen muunkin Dangerous Animalsin käänteen. Vain ensimmäinen murha yllätti.

Kirsi Haapamatti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua