Kuva: Universal
ELOKUVA | Tár on elokuva, joka jää mieleen sekä taideteoksena että huomiona siitä, että kukaan ei tule tähdeksi yksin. Ilman taustavoimia ei suurinkaan nero saavuta mainetta.
”Kapellimestari on tulkitsija, jonka täytyy unohtaa oma identiteettinsä ja omat tunteensa.”
ARVOSTELU
Tár
- Ohjaus ja käsikirjoitus: Todd Field
- Pääosissa: Care Blanchett, Noémie Merlant, Nina Hoss, Sylvia Flote, Mila Bogojevic
- Ensi-ilta: 24.2.2023.
Tässä vasta lopputalven ja alkukevään kulttuurielokuva, joka halutaan nähdä ja josta halutaan keskustella useammastakin syystä. Ensinnäkin pääosanesittäjä, näyttelijä Cate Blanchett, on saanut mykistävän vaikuttavasta esiintymisestään Tár-elokuvassa Oscar-ehdokkuuden, joka mitä luultavimmin realisoituu palkinnoksi saakka.
Toiseksi, elokuva tuo esille kulttuurin supertähtien, klassisen musiikin huippuammattilaisten harvoin nähdyn kovan kilpailun maailman. Kolmanneksi, Tár-elokuva sivuaa identiteetti- ja sukupuolikysymyksiin keskittyneen sukupolven jännitettä edeltävien sukupolvien kanssa.
Ja vielä; elokuvan suhde todellisuuteen kietoutuu kutkuttavan monitulkintaiseksi kudelmaksi, jossa riittää katseltavaa ja hypisteltävää pidemmäksikin aikaa.
* *
Elokuvan alussa Blanchettin esittämä kapellimestari Lydia Tár on uransa huipulla. Aikoinaan Harvardissa opiskellut yleisnero on johtanut Yhdysvaltain viittä suurta sinfoniaorkesteria, toimii vierailevana opettajana Juilliardissa ja on saanut valmiiksi omaelämäkertansa ”Tár on Tár”. Hän elää Berliinissä, missä johtaa Berliinin Filharmonikkoja.
Alkupuolellaan elokuva heittää päähenkilönsä keskelle New Yorkin kulttuurielämän kerman keskeistä tapahtumaa, The New Yorker -lehden mukaan nimettyä festivaalia, jonka yhtenä pääesiintyjänä Tár vierailee. Häntä haastattelee lehden toimittaja Adam Gopnik, joka esittää elokuvassa itseään. Haastattelu kaikkinensa on ilmeineen ja äänenpainoineen tarkkaa, hienovireistä parodiaa kulttuuri-ihmisten tyypillisyyksistä.
NIna Hoss (vas.) ja Cate Blanchett. Kuva: Universal
* *
Elokuvan draama syntyy lankeemuksesta. Päähenkilön ollessa ammatillisesti ja henkilökohtaisesti elämänsä huippukohdassa, hänet valtaa epäilys mahtaako kaikki olla sittenkään hyvin. Hän herää öisin häiritseviin ääniin, joita voi kuulua keskellä päivääkin – aivan kuin hälytysäänen tapaisia sointuja, eikä niille löydy selitystä.
Päähenkilön mieleen nousee muistoja tapauksista, joissa hän olisi voinut käyttäytyä paremminkin. Kapellimestarin tapa käyttää auktoriteettiaan osoittautuu hänelle kohtalokkaaksi. Porhaltaessaan kohti tavoitteitaan taiteilijasuuruus viskelee muita sivuun tieltään.
* *
Merkittävä on kohtaus Juilliardissa: Lydia Tárin opiskelija ei tahdo kuullakaan Bachin musiikista, koska hänelle Bach on patriarkaalinen naisvihaaja siittämiensä lasten määrän perusteella. Elokuva osaa tökkäistä kysymykseen saako taidetta ja taiteilijan persoonaa, ihmistä, arvioida erillään toisistaan. Kysymys ei ole uusi, mutta edelleen hyvä.
Sen rinnalle päähenkilö asettaa näkemyksensä, jonka mukaan kapellimestari on tulkitsija, jonka täytyy unohtaa oma identiteettinsä ja omat tunteensa työssään, joka on ensisijaisesti säveltäjän palvelemista, eikä kapellimestarin oman egon.
Tässä elokuva asettuu kannalle, jonka mukaan kanonisoitujen mestareiden, kuten Bachin tai vaikka Shakespearen, töitä ei pidä kirjoittaa uusiksi vastaamaan tämän päivän poliittisia tarpeita.
Cate Blanchett samanaikaisesti tyrmää ja hurmaa taidollaan. Sama pätee hänen esittämäänsä roolihahmoon.
* *
Suurin osa elokuvassa mainituista säveltäjien ja kapellimestareiden nimistä on aitoja. Lydia Tárin hahmolle on kirjoitettu huikeita saavutuksia, niin työelämässä kuin opinnoissakin.
Wienin yliopistossa musiikkitieteen tohtoriksi väitelleen päähenkilön kerrotaan suorittaneen erikoisopintonsa perehtymällä perulaisessa viidakossa asuvan Shipibo-Konibo-heimon musiikkiin. Heimo on oikeasti olemassa, aivan kuten monet muutkin elokuvassa mainituista yksityiskohdista. Monet elokuvan katsojista ovat sen nähtyään uskoneet nähneensä elämäkertaelokuvan todellisesta ihmisestä ja etsiskelleet tietoja Lydia Tárista ja hänen nykytilanteestaan.
Elokuvassa päähenkilön pukusuunnittelijaksi mainittu Egon Brandstetter on oikea, olemassa oleva pukusuunnittelija, joka esittää elokuvassa itseään.
* *
Elokuvan saksalaisen kuvaajan Florian Hoffmeisterin työhön kannattaa kiinnittää huomiota, koska se hahmottaa kohtausten sisältöä miltei paremmin kuin näyttelijöidenkään työskentely. Hoffmeister ja ohjaaja Todd Field suosivat pitkiä, keskeytymättömiä ottoja, jotka rakentavat draaman jännitteitä voimakkaammin kuin mihin elokuvan ihmisten keskustelut kykenevät. Niin kauan kuin päähenkilöllä menee hyvin, hänet on valaistu lämpimästi, tarkasti ja kirkkaasti. Myöhemmin sama lämmin valo on paennut hänen kasvoiltaan.
Tár on elokuva taiteilijasta luovuutensa huipulla nauttimassa hallitsemastaan työstä. Voisiko ajatella, että lankeemuksensa kautta päähenkilö saattaa löytää puhtaan ilon taiteesta ilman häiriötekijöitä, julkisuutta, faneja ja brändistä huolehtimista?
Antti Selkokari
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Josh Margolin kunnianosoitus isoäidilleen yhdistää huumoria ja toimintaa – arviossa Thelma
ELOKUVA | Thelma ja Ben ajavat skootterilla Los Angelesiin hakemaan oikeutta menetettyään puhelinhuijarille 10 000 dollaria.
Amerikkalaista historiaa tontin, talon ja sen asukkaiden kuvittamana – arviossa Here
ELOKUVA | Robert Zemeckisin teknologiaan tukeutuva elokuva perustuu Richard McGuiren kirjaan, jossa kerrotaan amerikkalaisten historiaa yhden paikan kautta.
Eteläpohjalaiselta Saku Taittoselta sujuvat porilaismurre ja Neumannin lavaelkeet Dingo-elokuvassa Levoton Tuhkimo
ELOKUVA | Dingosta kertova Levoton Tuhkimo saa pohtimaan toden ja keksityn suhdetta. Yksi Mari Rantasilan elokuvan tärkeistä teemoista on nähdyksi tulemisen ja hyväksynnän tarve.
Conclave-elokuva tuo esiin, miten uuden paavin valintaa juonitellaan Vatikaanin suljettujen ovien takana
ELOKUVA | Jos Conclave on jotakin, niin visuaalista herkkua askeettisuuteen tottuneille pohjoismaalaisille, sikäli paljon siinä korostuvat katolisen kirkon suosima prameus ja väriloisto.
