Erikoisen laulajan henkilökuva – Pepe Willberg ja viisi metriä verhoista mikrofonin luo

Nuori Pepe lauloi mieluiten vain pimeissä saleissa. Kuva: Cinemanse

Ujo ja tinkimätön

Tämä mies ei ole koskaan turhia lörpötellyt. Severi Koivusalo on onnistunut täydellisesti päähenkilön tavoittamisessa ensimmäisessä pitkässä (dokumentti)elokuvassaan. Hän on päässyt niin lähelle kuin mahdollista muusikkoa, joka pitää turvaväliä ihmisiin ja yleisöönsä. Ohjaajalla on käsikirjoitusvaiheessa ollut ovelaa pelisilmää, sillä Pepe Willberg avautuu kameran edessä ennen kaikkea muiden läsnäolijoiden ansiosta. Heitä ovat hänen kaikkien tuntemat ja läheisimmät muusikkokaverinsa tai toimittajat, kuten Mirja Pyykkö, joka haastattelee Pepeä pöydän toiselta puolelta häkellyttävän samalla tavalla vuonna 2024 kuin vuoden 1998 arkistonauhalla Ylen ohjelmassa.

Pepe-elokuva hyödyntää ansiokkaasti arkistomateriaalia ja on henkilökuvan lisäksi taitava kuvaus aikakaudesta, jolloin popmusiikki rantautui Suomeen. Pepellä ja muilla onnekkaasti oikeaan aikaan oikeassa paikassa olleilla muusikoilla meni lujaa. Sitten tuli Hurriganes, ja kaikki muuttui taas. Koska ohjaaja Koivusalo on itse myös muusikko, hän osaa peilata Pepen uraa ja elämäntarinaa ammattimuusikoiden kokemiin murrosvaiheisiin.

Dramaturgisesti pidän paljon niistä tauoista ja kohdista, joista joku muu ohjaaja/kuvaaja/leikkaaja olisi saattanut siirtyä nopeammin eteenpäin. Ei, Pepessä kamera käy rauhallisesti, kun vanhenevat muusikot puhuvat siitä, mitä sitten lopulta tapahtuu. Sitten kun esiintyminen, soittaminen ja laulaminen ei enää onnistu. Kamera käy, eikä vastausta välttämättä ole kenelläkään.

Vaatimaton mutta arvonsa tunteva

Sitäkin Pepe Willberg on. Hän on mieluummin elänyt tiukkaa taloutta ja odottanut, että joku muu nostaa hänet vielä jonakin päivänä arkistojen pölystä esiin. Tai sitten mitään ei koskaan tapahdu. Pepelle ehdittiin vuosituhannen vaihduttua jo naureskella, miten pitkästä urasta ja suurista hittibiiseistä huolimatta hän ei ole saanut (edes) kultalevyä.

Hymyt hyytyivät kymmenen vuotta sitten, kun Pepe Willberg ja Matti Mikkola (Tehosekoitin-ja Saimaa-yhtyeiden kitaristi ja säveltäjä) löysivät sananmukaisesti yhteisen sävelen. Syntyi Pepe & Saimaa -ilmiö ja -levy, joka mykistää puhtaudellaan ja viisaudellaan aina, kun sen kaivan esiin. Isot sävelmät ja sanoitukset nostivat Pepen lentoon vuonna 2014, ja niin tapahtuu elokuvassakin. Ja tuli se kultalevykin.

Pepe ei halua laulaa mitään tyhjänpäiväistä.

”Laulaessa mietin koko ajan sanoja. Se on viesti kuulijalle.”

Pepe-elokuva antaa lyhyessä ajassa kattavan kuvauksen suomalaisen popmusiikin historiasta. Kuva: Cinemanse

Myös heikko ihminen

Onneksi Pepen elämään saapui Pauliina (Visuri) sanomaan, että jos kuule aiot edelleen laulaa, pitää hyvästellä alkoholi ja tupakka. Hän ryhtyy muusikon manageriksi, ja Pepehän laulaa! Ja opiskelee laulua, kuten saamme nähdä. Elokuvan hellyttävimmässä kohtauksessa Pepe kiertää papiljotteja Pauliinan hiuksiin.

Esiintymiseen Pepe ei ole tottunut eikä totu. Viiden metrin matka verhoista mikrofonin luo tuntuu aina vaan pitkältä. Dokumenttielokuva ottaa katsojan mukaan hienovaraisesti tähän tunteeseen, esiintyjän yksinäiseen ja yksityiseen hetkeen, sekunteihin ennen lavalle astumista.

Laulaja ja ääni, molemmat kunnossa: Pepe Willberg esiintyi Reposaaren kirkossa elokuun lopussa hetkeä ennen elokuvan ennakkoesitystä. Kuva: Marita Salonen

Erikoinen laulaja

Pepe Willberg oli paikalla ennakkoensi-illassa elokuun viimeisenä lauantaina Sensommar Filmfestissä Meri-Porissa. Hän käveli Reposaaren täpötäydessä kirkossa yleisön eteen kitaransa kanssa, ennen kuin katsoimme elokuvan. Esiintyi muutaman biisin ja yhteislaulun verran juuri niin kuin dokumentti hetken kuluttua todisti. Biisien välissä kuvaili itseään näin:

”Olen se vähäsanainen, vähäkeikkainen mies, joka laulaa kummallisia lauluja.”

Onko Pepe kaikkien aikojen parhaita suomalaisia musiikkidokumentteja? Ainakin se kannattaa näyttää nuorisolle. Ainakin loppuunmyydyn ennakkoensi-illan yleisö istui hievahtamatta haltioissaan puolitoista tuntia kovilla kirkonpenkeillä, vaikka äänentoisto ei ollut paras mahdollinen. Esityksen kruunasi rento loppukeskustelu ohjaajan ja maestron kanssa.

Severi Koivusalo antoi elokuvasta ison kunnian kuvaajalle (Juho Länsiharju) ja leikkaajalle (Nikke Bagge). Aivan lopuksi ohjaaja esitti nöyrästi asiallisen pyynnön: ”Jos tykkäsitte, kertokaa muillekin. Dokumenttielokuvat pyörivät teattereissa aina niin tosi lyhyen ajan.”

Marita Salonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua