Eläinoikeusjuttu käsittelee ansiokkaasti aktivismia ja aktivismin vaatimuksia ja etiikkaa

Saila Kivelä ja Kristo Muurimaa salakuvaamassa eläintilalla. Kuva: Tuffi Films

Eläinoikeusjuttu alkaa kotivideoilla, joissa pieni Saila-tyttö juoksee kissan perässä ja paijaa lampaita. Saila Kivelä rakasti jo lapsena eläimiä, ja kun hänelle selvisi, mitä hänen syömänsä ruoka on, ihanteeksi tuli isosisko Mai, joka oli dokumentin mukaan jo 9-vuotiaana kansalaisaktivisti.

Tämän sisaruussuhteen kuvaus on yksi dokumentin kantavista juonista. Kun Sailasta kasvaa kiihkeä eläinoikeusaktivisti, joka yhdessä Karry Hedbergin kanssa salakuvasi tiloilla suomalaista, luonnonmukaiseksi mainostettua tuotantoeläimenpitoa, valitsi Mai toisen tien. Hän lähti laajemmalla ja hitaammalla tiellä etsimään poliittisia vaikutuskeinoja Greenpeacen, Animalian ja kansanedustajuuden kautta. Dokumentti pohtii, miten pitkä maraton minkään asian muuttaminen on.

Turkiseläinten kärsimys tuli esille eläinoikeusaktivistien kautta. Kuvan oikeudet: Oikeutta Eläimille ry / Tuffi Films

Saila Kivelä, Karry Hedberg ja myöhemmin dokumentissa esille tuleva Kristo Muurimaa ovat siis näitä kuuluisia ”kettutyttöjä”, jotka toivat esille kammottavia videoita porsitushäkkeihin kuolleista sioista ja turkiseläinten kärsimyksistä. Tilanpitäjät haastoivat heidät oikeuteen.

Eläinoikeusjuttu poikkeaa muista aktivisteja ja kansalaisliikkeitä kuvaavista dokumenteista siinä, että se on syntynyt sisältäpäin. Saila Kivelä alkoi ensin kuvata materiaalia aktivismistaan, mutta vasta hänen tavattuaan Vesa Kuosmasen alkoi dokumentti löytää muotonsa. Kivelän kuvaama materiaali ja muu materiaali, kuten kotivideot lapsuuden ajalta ja uutisklipit oikeudenkäynneistä, yhdistyvät keskeisten henkilöiden, Mai Kivelän ja Kristo Muurimaan, haastatteluihin.

Saila Kivelä paloi jossain vaiheessa loppuun ja yritti jättää eläinaktivismin. Nähty ei kuitenkaan jättänyt rauhaan. Tätä kuvaa hyvin lavastettu kohtaus, jossa hän on tanssimassa klubilla. Kun kamera etääntyy, klubi onkin sikala. Samalla tavalla eskapismia ja silmien sulkemista todellisuudelta voisi kuvata monen asian tiimoilta – klubi voisi olla koronasairaalan teho-osasto tai ukrainalainen pommisuoja.

Kivelä ottaa elokuvassa yhteyttä yhteen hänet oikeuteen haastaneeseen tilalliseen. Tämä on yllättävän joviaali ja esittelee entistä sikalaansa, jonka pidon hän on lopettanut. Kiveläkin joutuu myöntämään, ettei syyllinen ole yksittäinen tilanpitäjä vaan koko systeemi.

Aktivisti Saila Kivelä ja kansanedustaja Mai Kivelä valitsivat erilaiset vaikuttamisen tiet. Kuva: Heini Mäntylä / Tuffi Films

Eläinoikeusjutussa käsitellään ansiokkaasti aktivismia ja aktivismin vaatimuksia ja etiikkaa. Kyse on henkisesti raskaasta taakasta, jota jokainen käsittelee omalla tavallaan.

Dokumentissa on muutama kohta, jotka olisivat vaatineet selventämistä. Uuden eläinlain käsittely ja vesittäminen jäävät epäselviksi. Muutama tekstiplanssi välissä olisi selventänyt katsojalle, mistä asiassa on kyse ja mistä Mai Kivelä puhuu.

Elokuvan ikäraja on K16, koska siinä näytetään raakoja klippejä eläintiloilta. Niitä on vaikea katsoa ja niin pitääkin olla. Samalla tapahtumat muistava voi todeta, että jotain on muuttunut: keskustelu eläimistä on tänä päivänä jo toisella tasolla kuin silloin, kun Sirkka-Liisa Anttila maa- ja metsätalousministerinä piti eläinlakia panttivankina. Jopa oikeusistuimen lähikiskalta saa vegepehmiksiä.

Eija Niskanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua