Ei tullut suurta ja tyhjentävää Spede-elämäkertaelokuvaa, vaan tulipa Uuno Turhapuron synnyn läpijuoksu

Pasanen (Riku Nieminen), Salminen (Mikko Töyssy), Loiri (Aku Sipola) ja Kokkonen (Joonas Nordman). Kuva: Yellow Film & TV / Vytautas Juozénas

Spede-elokuvan tekijät julistavat markkinointimateriaalissaan kertovansa millainen Pertti ”Spede” Pasanen oli persoonana, työkaverina, viihdetaiteilijana – ja puolisona? Voi kun näin olisikin tehty, nähtävillä olisi eri elokuva kuin on nyt.

Aina kun Suomessa tehdään viihdepersoonien tai taitelijoiden elämäkertaelokuvia, niissä on pomminvarmasti tietyt asiat: pääosan esittäjä joko täyttää näköispatsaan kriteerit tai sitten hänet somistetaan esikuvansa oloiseksi vaatteilla, peruukilla, työtakilla, sikarilla tai siveltimillä.

Ulkoisen habituksen lisäksi elämäkertaelokuvissa on liiankin usein patsasteluksi menevää näyttelemistä. Viime vuosikymmeninä näitä näköiskappale-elämäkertoja on ohjannut Timo Koivusalo, joka teki viimeksi vuonna 2018 Olavi Virta -elokuvansa ja on viime ajat keskittynyt tekemään jouluksi saapuvaa Pelle Hermanni ja hypnotisoija -elokuvaa.

Elämäkertaelokuvien tekijöillä on yleensä vain kaksi mahdollista tarinaa käytössään; yleisin ja yleisöön menevin on perinteinen kehdosta hautaan ulottuva koko elämän selvittävä tarina. Mutta Spede-elokuvan tekijät ovat valinneet toisin.

Viihdepersoona ja koomikko Pertti Pasasesta tehty elokuva liikuskelee päähenkilönsä uran vaiheissa 1960-luvun lopulta Uuno Turhapuro -hahmon syntyyn ja kansansuosioon.

* *

Elokuvan päätarina on kehystetty Speden kotona tehtäväksi pitkäksi ja syvälle käyväksi haastatteluksi, mikä tekee itse elokuvan juonesta hyppelehtivän anekdoottikokoelman. Vinkeällä tavalla huvittavaa koko elokuvassa on se, että kauan ja äärimmäisen julkisesti ns. säätiöelokuvaa eli Suomen elokuvasäätiön tukemia elokuvia halveksineesta Spede Pasasesta kertovaa elokuvaa on tukenut Suomen elokuvasäätiö.

Elokuvaa myös tukenut MTV ilmoittaa tämän olevan komeasti ”MTV-alkuperäiselokuva”, aivan isompiensa, kuten vaikkapa Netflixin malliin. Kertooko se toiveista myydä elokuvaa kansainvälisesti? Jos, niin Pöllölaaksossa nähdään suuria unia.

Spedessä on hyvin voimallisesti pidetty huolta siitä, että 1970-luvun epookki, mööpelit ja muut näkyvät paljon, hyvin ja pitkään – oli tapahtuma-aika 1970-lukua tai ei. Ajatus tuntuu olevan, että riittää, kunhan näyttää vanhalta.

Muutenkin tässä elokuvassa kerronnan perustava idea tuntuu olevan, että ei sen väliä, mitä kankaalle tulee, kunhan on hullunmyllyä. Elokuva on hyvin tietoisesti tehty suuren yleisön makua miellyttämään ja niinpä siinä on kohtaus Pasasen tapaamisesta Yle-johtaja Eino S. Revon juttusilla, joka tulvehtii kaunaa ”eliittiä ja herroja” kohtaan. Muutenkin elokuva esittää Ylen omalakisena byrokraattien valtakuntana, jonne itsensä kansanmiehenä esittävällä Spedellä ei ole asiaa.

Kaikkiaan Spede-elokuvan rytmi töksähtelee, eikä ole ammattimaisen sujuvaa työtä. Replikointi on kankeaa kuin Wikipedia-artikkelin lukeminen. Iloisimpiin asioihin elokuvassa kuuluu Vesa-Matti Loiriksi esiintymään värvätyn Aku Sipolan roolityö. Sipola solahtaa Loirin ja samalla Uunon nahkoihin niin ettei huomaakaan.

Viihteen kuningas kestitsee hoviaan. Spede-elokuva esittää päähenkilönsä yksinäisenä miehenä, joka ympäröi itsensä hännystelijöillä. Kuva: Yellow Film & TV / Vytautas Juozénas

• •

On hassua, että elokuva esittää Ere Kokkosen (Joonas Nordman) väärin ymmärrettynä elokuvallisena ajattelijana ja Vesa-Matti Loirin kauden Turun kaupunginteatterissa tarpeettomana taidetouhuna, joka vain häiritsi Uunojen tekoa.

Päähenkilöstään elokuva ei kerro mitään. Elokuvassa ei ole draamaa, ei luonnetta, ei mitään. Kriitikoita elokuva haukkuu paljon ja usein. Toki Spedekin tunsi suurta kaunaa elokuva-arvosteijoita kohtaan, koska oli mitä ilmeisimmin kaipasi julkista tunnustusta sitä koskaan heiltä saamatta. Päähenkilön väitetyt taipumukset lähennellä naispuolisia työtovereita elokuva sivuuttaa vähin äänin.

Elokuva antaa staattisen kuvan kohteestaan. Riku Niemisen esittämä pohjimmiltaan yksinäinen Spede ympäröi itsensä uskollisella hovilla, joka auttaa päähenkilöä vakuuttumaan suojansa täydellisyydestä.

Elokuvan pohjautuminen Tuomas Marjamäen kirjoihin (Spede, nimittäin ja Uuno on numero yksi – Turhapuron koko tarina) elokuvasta summittaisesti luotettavan, mutta varman päälle laskevan viihdetuotteen.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua