Doctor Sleep perustuu Stephen Kingin romaaniin Tohtori Uni vuodelta 2013. Se on jatko-osa vuoden 1977 Hohdolle, josta Stanley Kubrick ohjasi elokuvaversion vuonna 1980. Stephen King ei tunnetusti pitänyt Kubrickin versiosta, joka hänen mielestään erosi kirjasta väärällä tavalla.

Kubrickin elokuva on toisaalta kauhuelokuvien aatelia, mikä asettaa melkoiset paineet Doctor Sleepiä kohtaan, joka saattaa aiheuttaa Kubrickin Hohdon faneissa syvää epätoivoista huokailua pelkällä olemassaolollaan.

Doctor Sleepillä on siis melkoisesti painolastia. Se yrittää kunnianhimoisesti yhdistää sekä Kubrickin että Kingin versiot Hohdosta Doctor Sleepin pohjustukseksi, ja samalla kertoa omaa tarinaansa. Tulos ei ole niin hirvittävä sekamelska kuin mitä voisi olettaa, ja parhaimmillaan Doctor Sleep toimii aivan itsenäisenä elokuvana, jota katsoakseen ei tarvitse tietää mitään edellä mainituista teoksista.

Hohdossa lapsena kolmipyöräisellä pitkin hotellin käytäviä polkenut Dan Torrance (Ewan McGregor) on kasvanut aikuiseksi ja lokeroinut häntä lapsena vaivanneet Overlook-hotellin demonit syvälle mieleensä. Valitettavasti tähän on tarvittu melkoinen määrä alkoholia, joka koitui osittain hänen isänsäkin tuhoksi Hohdossa.

Pohjalle päästyään Dan yrittää muuttaa elämänsä, pakenee pieneen kaupunkiin ja alkaa käydä AA:n kokouksissa. Yhtäkkiä hän saa yhteydenoton nuorelta Abralta (Kyliegh Curran), joka on todistanut raa’an lapsenmurhan. Mielessään. Sekä Abra että Dan hohtavat, eli heillä on yliluonnollisia kykyjä esimerkiksi nähdä kaukana tapahtuvia asioita ja keskustella telepaattisesti keskenään.

Murhaajat ovat myös heidän kaltaisiaan. He etsivät lapsia, jotka hohtavat varastaakseen näiden hohdon, jotta voisivat itse elää pidempään. Tämä hohtavien antagonistien joukkoa johtaa Hattu-Rose (Rebecca Ferguson), joka pian aistii myös Abran läsnäolon maailmassa.

Kun päästään yli alun Hohto-viittauksista ja Doctor Sleep pääsee omilleen, se toimii itsenäisenä tarinana hyvän aikaa. Hohtavan teini-ikäisen Abran näyttelijä Kyliegh Curran on tekijöiltä varsinainen löytö, ja yksi hienoimmista elokuvan kohtauksista toimii pitkälti hänen ansiostaan.

* *

Muutamien loistavien kohtauksien vastapainona on paljon tasapaksuutta. Ohjaaja-käsikirjoittaja-leikkaaja Mike Flanagan ei onnistu pitämään riittävää jännitettä koko elokuvan kaksi ja puolituntisen keston ajan. Ongelmia on myös käsikirjoituksessa, jossa antagonisteista on unohdettu tehdä vakuuttavasti pahoja ja oikeasti kykeneviä vastustajia Danille ja Abralle. Rebecca Fergusonin kyvyistä ei ole kyse, mutta hänelle ei anneta kunnollisia aseita olla todella pelottava.

Kauhuelokuvaksi Doctor Sleep pelottaa muutenkin harmillisen vähän. Tässä suhteessa sitä on pakko verrata Kubrickin Hohtoon, jonka psykologinen kauhu piti otteessaan koko elokuvan ajan, ja tarjosi kunnon materiaalia painajaisiin vuosikymmeniksi.

Rebecca Fergusonin näyttelemä Hattu-Rose etsii lapsia, jotka hohtavat varastaakseen näiden hohdon, jotta voisivat itse elää pidempään.

Doctor Sleepin pelottavimmat kohtaukset perustuvat täysin Kubrickin elokuvan ikimuistoisten otoksien kopiointiin, ja näiden kunnianosoituksiksi tarkoitettujen kuvien teho pilataan lopulta melkoisella ylikäytöllä. Nuorta Dannya piinannut mätänevä alaston nainen kylpyammeessa ei pelota enää kolmannella tai neljännellä kerralla yhden elokuvan aikana. Kaikkea ei tarvitsisi näyttää – eikä varsinkaan näin montaa kertaa.

Toisaalta välillä viittauksissa ja lainoissa myös onnistutaan. Toinen mieleenpainuvimmista kohtauksista Doctor Sleepissä pohjaa suoraan Kubrickin Hohtoon. Siinä käsitellään Danin alkoholismia ja suhdetta edesmenneeseen isäänsä vangitsevalla tavalla, ja Flanagan saavuttaa hetkellisesti jotain, joka nostaa elokuvan turhan jatko-osan statusta ylemmäs.

Kun ottaa huomioon elokuvan jopa hieman sekavat lähtökohdat Doctor Sleep onnistuu ihan kunnioitettavasti. Samalla harmittaa, että lupaava ajatus menee hukkaan siinä, ettei materiaalista ole saatu riittävän tiukkaa ja jännittävää. Kaksi ja puoli tuntia on liikaa elokuvalle, jonka pitäisi pitää otteessaan ja kasvattaa jännitettä loppuhuipentumaan asti. Tässä Flanagan epäonnistuu.

Toisaalta jos elokuvaan suhtautuu enemmän fantasiaelokuvana kuin Hohdon jalanjäljissä kulkevana kauhuna, se on melko hyvää viihdettä, joka siinä ohessa käsittelee niinkin vakavaa aihetta kuin alkoholiriippuvuutta.

Riikka Oksanen