Denis Villeneuven toisen Dyyni-elokuvan sankari vaeltaa tahdottomana päin kauhistavaa kohtaloaan

Timothée Chalamet. Kuva: Niko Tavernise / Warner Bros

Dyyni: osa kaksi alkaa siitä, mihin kolmen vuoden takainen Dyyni: osa yksi päättyi: isänsä murhaajia autiomaaplaneetta Arrakisin hiekkamyrskyyn paennut herttuanpoika Paul Atreides (Timothée Chalamet) ja hänen Jessica-äitinsä (Rebecca Ferguson) totuttelevat olemaan autiomailla elävän fremenien alkuperäiskansan kanssa ja taistelemaan planeettaa diktatorisin ottein hallitsevan Harkonnen-suvun joukkoja vastaan.

Arrakis-planeetalla on saatavilla rohdoksi kutsuttua ainetta, joka parantaa sairauksia, pidentää elinikää, laajentaa henkisiä kykyjä ja on myös hallusinogeeni. Tämä selittää, miksi Arrakisin hallinnasta soditaan.

Jos Dyyni: osa yksi oli ohutjuoninen, tunnelmaan ja maailmanrakenteluun keskittyvä esinäytös, niin vasta nyt aletaan päästä asiaan – mutta vain, jos näkökulma on kahden elokuvan muodostamassa liki viisi ja puolituntisessa kokonaisuudessa. Ohjaaja Denis Villeneuvella on, kuten ennenkin, vaikeuksia tasapainottaa juonta ja ylitsevuotavaa visuaalisuutta. Uudessa elokuvassa esiin nousee Paulin halu kostaa isänsä murhaajille ja pelonsekainen suhde ehdottoman vallan käyttämiseen.

* *

Hentokroppainen ja vaimealla äänellä puhuva Chalamet onnistuu tuomaan Paul-hahmoonsa hiljaa kasvavaa voimaa. Elokuvan voi katsoa, vaikkei olisi lukenut riviäkään yhdysvaltalaiskirjailija Frank Herbertin alkuperäisromaaneista. Villeneuve yhdistää juonen, maailmanselityksen ja spektaakkelin tähdäten suurimpaan mahdolliseen vaikuttavuuteen. Kuten edellinen elokuvakin, niin myös tämä on hitusen liian täynnä omaa oletettua merkittävyyttään ja pahaenteistä tunnelmaansa.

Elokuvan taistelevat aatelissuvut, sekä Harkonnenit että Atreidesit, käyttävät univormuissaan ja lipuissaan samaa fasistista estetiikkaa.

Feyd-Rautha Harkonnenin roolissa nähdään Elvis-tähti Austin Butler. Kuva: Niko Tavernise / Warner Bros

* *

Harkonnenien kotimaailma, Giedi Prime, näyttäytyy elokuvassa mustavalkoisen gladiaattoriareenan näyttämönä, jolla suvun perijä, Feyd-Rautha Harkonnen (roolinsa pilakuvamaisen räikein elein tekevä Elvis-tähti Austin Butler), teurastaa hänelle vastustajiksi viskatut ihmiset.

Stellan Skarsgårdin esittämä vanha paroni Harkonnen on entistäkin vastenmielisempi ja herättää galaktisen imperiumin keisarin, Shaddam IV:n (Christopher Walken) närkästyksen, koska rohdontuotanto Harkonnenien sortamalla Arrakis-planeetalla yskähtelee Paulin käydessä fremenien kanssa sissisotaa Harkonnenien koneistoa vastaan.

Elokuvan kerronta on katkelmallista, koska omanlaisiaan minidraamoja on kovin paljon käynnissä kaiken aikaa. Ne vievät huomiota pois Paul Atreidesin päätarinalta.

* *

Elokuva ammentaa voimaa Paulin taistelusta petturimaiseksi osoittautunutta keisaria vastaan.

Jessica-äiti tahtoisi synnyttämään lapsensa rauhassa, mutta Paul tahtoo taas sotimaan keisarin kanssa pääkaupunki Arrakeenissa. Äiti huomauttaa pojalleen, ettei hänen Leto-isänsä (Oscar Isaac) uskonut kostamiseen. ”Mutta minäpä uskon”, letkauttaa Paul äidilleen. Tämä konflikti toimii yhtenä elokuvan draaman käyttövoimista.

Naissoturi Chaniin (Zendaya) puheet Paulista messiaana eivät tepsi. Hän epäilee uskontoa vain yhdeksi vallankäytön muodoksi. Chanin hahmolla elokuva jaksaa pilkata uskonnollisuutta ja naureskella fremen-johtaja Stilgarin (Javier Bardem) uskolle junttimaisena hölmöytenä.

* *

Itse fremenit jäävät elokuvassa sivuhahmoiksi, joiden elinehdoista elokuva ja suurena sankarina pidetty Paul ei ole kiinnostunut. Dyyni-romaanissa Herbertin idea oli sanoa, kuinka pelastajina ilmaantuvat sankarit ovat tuhoisia ihmiskunnalle ja inhimillisyydelle.

Dyyni: osa kaksi huumaa katsojansa isolla koolla, äänellä ja kuvien häkellyttävyydellä. Se on osa Hollywoodin strategiaa houkutella suoratoistopalveluihinsa jumittuneet katsojat sohviltaan takaisin elokuvateattereihin kokemaan jotain niin ihmetyttävää ettei sitä tapaa kotiformaattien ääreltä. Mitä luultavimmin elokuvasta tulee yksi vuoden katsotuimpia.

Kieltämättä katsellessaan autolautan kokoisia hiekkamatoja, joilla on luotijunan nopeus, on parkkiintunut elokuvakriitikkokin ihmeissään.

Florence Pugh on Prinsessa Irulan. Kuva: Niko Tavernise / Warner Bros

* *

Florence Pugh’n esittämä prinsessa Irulan jää tässä elokuvassa kasvottomaksi hovinaamion kantajaksi, jolla nähdään olevan kirjallisia harrastuksia. Hänen osansa on olla nappulana Paul Atreidesin ja keisarin välisessä valtapelissä. Mystinen benegesseriittojen sisarkunta näyttäytyy juuri sellaisena rodunjalostusohjelman hallinnoijana kuin se onkin.

Benegesseriitoille Dyynin maailman aatelissuvut ovat vain geenipooli, josta on poimittava tahdottuja ominaisuuksia sisältävät yksilöt saatettavaksi lisääntymään toistensa kanssa.

* *

Uskonto ja sota valtaavat elokuvan, niinpä siitä tulee kuvaus fanaatikkojen harjoittaman pyhän uskonsodan syntyprosessista. Paul Atreidesin ja Chani Kynesin intressien erkaantuminen alkaa, kun Chani tajuaa Paulin olevan tuomassa Arrakisille teokraattista tyranniaa, missä hänen osansa on olla vain messiaan jalkavaimo.

Hyvää ja uskottavaa on toisen, vieraan maailman teknologian kuvaus. Parhaiten se näkyy, kun fremenit ottavat talteen omien kaatuneidensa ja vihollistensa veden. Se ei ole niinkään outoa, kun muistaa, että Arrakis on autiomaaplaneetta ja että keskimääräisen ihmisen ruumiista 50–70 prosenttia on vettä.

Kuolleiden Harkonnenien sotilaiden ruumiiden sisältämästä vedestä fremenit eivät niin välitä, koska ”se on kemikaalien saastuttamaa ja on omiaan vain koneiden jäähdyttämiseen”.

* *

Paulin johtamien fremenien käymässä sissisodassa olisi helppoa nähdä ajankohtaista symboliikkaa teknologisesti ylivoimaisen supervallan ja altavastaajan välisenä konfliktina. Villeneuve on viisaasti tehnyt elokuvastaan päivänpoliittisia konflikteja yleisemmälle, myyttisemmälle tasolle menevän sodan syttymisen kuvauksen, jossa kukin voi nähdä ne viholliset ja sankarit, jotka itse haluaa nähdä.

Hiekkamatojen hyökätessä kovapintaisimmatkin soturit juoksevat pakoon elokuvassa Dyyni: osa kaksi. Kuva: Warner Bros

* *

Elokuvan kolmesta kohokohdasta vain yksi tuntuu oikeasti kohokohdalta. Se johtuu siitä, että elokuvalla on niin kiire mennä niiden kahden muun ohi, kun minuutteja on niin paljon vielä jäljellä. Kuinka onnistunut elokuva on, se riippuu siitä, mitä ja kuinka paljon siltä odottaa.

Synkeyttä ja onnettomuuden odotusta kyllä riittää, kuten myös sinisiä silmiä. Hienoa on se, että yli kahdeksantuhannen vuoden päästä tulevaisuudessa tapahtuvassa tarinassa on uskottavan näköistä teknologiaa.

* *

Suuren yleisön elokuvana Dyyni: osa kaksi täyttää tuotelupauksensa suurten näkymien avaruusoopperana, sillä eksoottisia maisemia ja outoudessaan kiehtovia hiekkamatoja elokuvassa kyllä riittää. Tämä elokuva ja sitä edeltänyt Dyyni: osa yksi eivät anna aikaa ihmetyksen ja outouden tunteen kasvaa, koska kaikkea on pitänyt saada kuvattua viimeisen päälle suunniteltuna ja tehostettuna Villeneuven elokuvana – ja minuuttimäärä on vain kasvanut.

Tylsämielisimmillään Villeneuve alleviivaa kohtausten tunnesisältöä reaktiokuvilla ja päästää Hans Zimmerin musiikin käskemään katsojien tunteita esiin.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua