Dario Argenton 50 vuoden takaisen kauhuklassikon uudelleenmahantuonti paikkaa aukon ohjaajan filmografiassa

Kuva: Elke ry

Dario Argenton, italialaisen kauhun mestarin aiemmin Suomessa esittämätön elokuva 4 kärpästä harmaalla matolla (4 mosche di velluto grigio, 1971) on nyt teattereissa uutena 4K-restaurointina. Se todistaa jälleen kerran millaista on tyylikäs italokauhu.

Rockyhtyeen rumpali Roberto huomaa aurinkolasimiehen kyttäävän häntä levytysstudion kulmilla. Roberto yrittää kohdata vainoojansa, mutta tuleekin vahingossa tappaneeksi tämän. Joku kuvaa tapauksen ja kiristää Robertoa. Pian ruumiita alkaa tulla lisää.

4 kärpästä harmaalla matolla oli tulossa Suomeen jo 1972, mutta valtion elokuvatarkastamon vaadittua leikkauksia elokuvaan maahantuoja kieltäytyi laittamasta sitä kankaille. Nyt elokuva nähdään leikkaamattomana ja tuliteränä restaurointina.

Argento on aina ollut hyytävän tyylin mestari: kamera, kuvauslokaatiot, attraktiivisen näköiset näyttelijät (tässä Robertona italiaksi dubattu Michael Brandon) näyttävät hyviltä. Argento on aina ollut taitava käyttämään arkkitehtuuria, rakennusten kaoottisia sisätiloja, hämäriä nurkkia ja kaupungin öisiä katuja mysteerin ja kauhun kiristämiseksi. Tällä kertaa myös puistotilaa käytetään kunnon säikäytykseen.

Argenton kauhu on psykologisempaa kuin perusveitsenheiluttelu, se hiipii ihon alle. Kun tähän hienoon kulissiin tuodaan salaperäinen tuntematon vainooja, ovat hiipivän karmeuden ainekset kasassa. Argenton elokuville tyypillinen subjektiivinen kamerakulma on antanut vaikutteita myöhempien sukupolvien kauhukuvaukseen, itselleni tulee mieleen Brian de Palma.

Vainooja tunkeutuu Roberton kotiin. Tapausta todistaa myös kotiapulainen. Paikalle saapuva vaimo Nina yrittää saada Roberton kertomaan asiasta poliisille, mutta tämä kieltäytyy peläten murhasyytettä. Kuvioon tulee mukaan Roberton palkkaama yksityisetsivä, joka alkaa päästä tapahtumavyyhden perille.

Argenton uhkarohkeat päähenkilöt hiipivät katsojan hermoja haastaen murhaajan perässä, mutta tällä kertaa Roberto keskittyy enemmänkin salailemaan tapahtumaketjua maineensa menetystä peläten.

Tyyli ja jännitys pysyvät hyvin yllä, mutta juonen logiikka horjahtelee pari kertaa. Soppaan sekoitettu päälleliimattu seksikohtaus ei juuri paranna tarinaa. Psykologia-tasolla mennään kauhuelokuvien perustaan eli pseudopsykologisiin selityksiin. Yksi selitys on uskomus, että ihmisen verkkokalvolle tallentuu viimeinen hetki ennen murhaa – eli murhaaja. Täyttä pseudotiedettä siis, mutta sopii argentomaiseen maisemaan. Logiikan horjahduksista huolimatta Argento on luonut elokuvan, jonka matkasta katsoja nauttii monella tasolla.

Soundtrackin on tehnyt Ennio Morricone, mutta nyt kannattaa nostaa esille elokuvan rockmusiikki, josta vastaa Goblin, johtajanaan Claudio Simonetti. Yhtye on käynyt takavuosina Suomessakin keikalla.

Eija Niskanen

Kuva: Elke ry

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua