Christopher Nolanin Oppenheimer kertoo vaikuttavasti ydinpommin keksijän kunniaa seuranneesta tuhosta

J. Robert Oppenheimer (Cillian Murphy) ja ensimmäisen ydinpommin koeräjäytys vuonna 1945. Kuva: Universal Pictures

Elokuvaohjaaja Christopher Nolan ei vaikeuksia pelkää: esteettiset, tuotannolliset tai ymmärretyksi tulemisenkaan vaikeudet eivät häntä pelota. Tästä ovat todistaneet monet hänen elokuvistaan Batman-trilogiasta (2005–2012) Interstellariin (2014) ja Dunkirkiin (2017).

Nolanin kahdestoista elokuva Oppenheimer on työhönsä uljaalla pelottomuudella suhtautuvan elokuvantekijän hämmästyttävä teos.

Oppenheimer on liian monta asiaa ollakseen pelkästään päähenkilönsä, ensimmäisen atomipommin keksijänä tunnetuksi tulleen J. Robert Oppenheimerin (Cillian Murphy) muotokuva. Päähenkilönsä lisäksi elokuva on kuvaus Manhattan-projektista eli Yhdysvaltain toisen maailmansodan aikaisesta ohjelmasta ydinaseen kehittämiseksi.

Elokuva antaa aavistuksen siitä, miten jättimäinen ponnistus Los Alamosin tutkimuskeskuksen rakentaminen ja ylläpito oli. Elokuva näyttää sen J. Robert Oppenheimerin älyn ja Yhdysvaltain asevoimien can-do-asenteen toimivana liittona. Oppenheimerin elämä ei ollut pelkkää paistattelua ydinpommin keksijän neroudessa, vaan hänen kylmän sodan aikaiseksi kohtalokseen koitui hänen oma idealisminsa.

Ajankohdan amerikkalaisille yliopistoälyköille yleinen vasemmistolaisten ihanteiden ulkoilutus johti Oppenheimerin julkiseen lokaamiseen. Elokuva esittää alussaan lauseen jumalilta tulen varastaneesta Prometheuksesta. Lause lienee peräisin elokuvan tekijöiden aineistonaan käyttämästä Kai Birdin ja Martin J. Sherwinin Pulitzer-palkitusta elämäkertateoksesta American Prometheus: The Triumph and Tragedy of J. Robert Oppenheimer (2005).

* *

Elokuvassa toistuvat kuvat valtoimenaan leviävästä tulesta ja tulipalloista. Alussa päähenkilön sisäisessä puheessa kuullaan lause: ”Kuka haluaisi joutua oikeuttamaan koko elämänsä.” Sillä viitataan Oppenheimerin toimintaa tutkineen komitean kuulemistilaisuuteen, käytännössä salaiseen kuulusteluun, jolla määriteltiin päähenkilön kelpoisuus saada turvallisuusluokitus, joka avaisi hänelle pääsyn Yhdysvaltain ydinasetutkimuksiin sekä määrittelisi hänen lojaalisuutensa Yhdysvaltain kansalaisena.

Elokuva esittää J. Robert Oppenheimerin ihmisenä ja teoreetikkona, jolla oli taipumus ärsyttää ihmisiä, sillä hän ei salaillut vähääkään älyllistä ylivertaisuuttaan kaikkiin muihin läsnäolijoihin verrattuna.

Elokuvassa Oppenheimerin tiettyyn varautuneisuuteen yhdistyy taipumus koka poissaolokohtauksiin verrattavia mietteliäisyyden tuokioita, joiden aikana hän ikään kuin näkee maailman ulkoisen pinnan läpi sen ytimeen. Nolanin elokuvassa päähenkilö kontemploi maailman pohjimmaista rakennetta kvanttimekaniikkana. Näitä välähdyksiä elokuva esittää Oppenheimerin saaneen nuoruudestaan asti. Hän oli siis syntynyt ihmiseksi, joka olisi joskus keksivä atomipommin.

On amerikkalaisille elämäkertaelokuville tyypillinen piirre esittää päähenkilöiden elämän olleen ennalta määräytynyttä siten, ettei heistä koskaan olisi voinut muuta tullakaan kuin mitä heistä tuli.

J. Robert Oppenheimer (Cillian Murphy) silmäilee New Mexicon osavaltion maita, joilla on tarkoitus testata ensimmäistä ydinpommia. Kuva: Universal Pictures

* *

Fyysikko Niels Bohrin (Kenneth Branagh) suuhun laitetaan elokuvassa lausuma, jonka mukaan matematiikassa kompastelleen Oppenheimerin ei tarvitsisi ajatella algebraa isona välttämättömyytenä, niin kuin musiikissakaan ei tarvitse tuijottaa nuotteihin – riittää, että kuulee musiikkia. Sitä hän totisesti kuulee, sillä Nolan soitattaa elokuvasäveltäjä Ludwig Göranssonin musiikkia kovaa ja paljon aina tilaisuuden saadessaan.

Elokuva esittää Oppenheimerin ihmisenä ja tutkijana, jota riivaa ajattelun tarve, koko ajan. Ikään kuin hänen aivoillaan olisi gargantuamainen ärsykkeiden tarve.

Päähenkilö näyttää siltä kuin hän vaatisi koko ajan stimulaatiota modernista taiteesta, naissuhteista, luonnonilmiöiden havainnoinnista ja fysiikan teorioiden pyörittelystä. Se kaikki yhdistyy hänen päässään näkemyksiksi, joilla hän pääsee eteenpäin.

On suorastaan pyörryttävää tulla katsojana viskatuksi elokuvaan , jossa parveilee ruuhkaksi asti 1900-luvun fysiikan suuria nimiä Niels Bohrista Werner Heisenbergiin ja Albert Einsteiniin. Kun esiin on marssitettu yksi älyn jättiläinen, kohta tulee seuraava. Aivottomien massaelokuvien jälkeen on suunnattoman palkitsevaa seurata elokuvaa, joka pitää itsestäänselvyytenä yleisönsä yleissivistystä.

Oppenheimerin monien aikatasojen kerronta on riuskaa ja pitää katsojansa kyydissä vuosikymmeneltä toiselle. Tämän kaiken sekaan on ripoteltu päähenkilön eettisiä epäröintejä siitä, onko oikein tehdä niin voimakas ase, ettei sen käytön seurauksia voi tietää. Päähenkilöä ahdistaa se, että hän on antanut ihmiskunnalle aseen tuhota itsensä. Pariinkin otteeseen elokuvassa todetaan, ettei nerous takaa viisautta.

Yhdysvaltain atomienergiakomission johtajana toimineella Lewis Straussilla (Robert Downey jr.) oli osuutensa J. Robert Oppenheimerin urassa ja elämässä. Kuva: Universal Pictures

* *

Oppenheimer on Imax-teattereita tai muita ison valkokankaan teattereita varten tehty elokuva. Se on kuvattu 65 mm Imax-filmille. Ohjaaja Nolan suosii Quentin Tarantinon tavoin filmille kuvaamista, koska pitää filmikuvaa laadultaan kaikin tavoin kirkkaampana ja parempana kuin digikuvaa.

Nolan on käyttänyt monien aiempien elokuviensa tavoin kuvaajana Hoyte van Hoytemaa. Oppenheimerissa mustavalkoiset ja värilliset osuudet vaihtelevat. Oppenheimerin elämän niinvsanotusti objektiiviset osuudet eli historiallisesti tarkkaan dokumentoidut asiat näytetään mustavalkoisin kuvin, kun taas käsikirjoittaja-ohjaaja Nolanin luomat dramatisoidut osuudet päähenkilön elämästä sekä hänen tunteensa ja ajatuksensa nähdään värikuvina. Kyse on näkökulmaerosta.

* *

Oppenheimer on tehty nykyajan parhaalla elokuvallisella tekniikalla, jolla se pyrkii jyräämään katsojan penkissään hiljaiseksi. Kyllähän käsiteltävien asioden suuruus ja merkittävyys toki oikeuttavatkin tiettyä hiljentymistä.

Nolanin elokuva on vähän liiankin tietoinen omasta merkittävyydestään. Teoksen omahyväisyys tekee siitä itseensä rakastuneen elokuvan, joka ei ihan onnistu oikeuttamaan ylipitkää kolmen tunnin kestoaan. Oppenheimer on elämäkerrallisen henkilökuvan lisäksi myös varoitus ihmiskunnalle siitä, mihin kekseliäisyys aseiden kehittelyssä voi johtaa. Tällä hetkellä varoitus koskee ydinaseiden lisäksi tietenkin liiallista uskoa tekoälyn siunauksellisuuteen.

Viimeksi olen nähnyt yhtä palkitsevan tieteestä puhuvan teoksen lähes 20 vuotta sitten, kun Helsingin kaupunginteatterissa esitettiin Michael Fraynin näytelmää Kööpenhamina. Siinä kerrottiin Heisenbergin ja Bohrin kohtaamisesta.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua