Chloé Zaon rouva Shakespearesta kertova Hamnet-elokuva ryöpsäyttää katsojistaan kyynelvirrat esiin

Jessie Buckley ja Paul Mescal. Kuva: Agata Grzybowska

Hamnet on elokuva William Shakespearesta perhe-elämän näkökulmasta enimmäkseen ennen kuin hänestä oli tullut tunnettu näytelmäkirjailija. Suurin osa tarinasta on kuvitelmaa, vain muutamat tosiasiat kannattelevat kaunispiirteisesti tunnelmoivaa fiktiota. Elokuva perustuu täysin siihen, että Shakespeare ei jättänyt jälkeensä kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä eikä muitakaan historiallisia dokumentteja.

Se tiedetään, että William Shakespearella (Paul Mescal) ja hänen vaimollaan Anne Hathawayllä (Jessie Buckley), jota kutsutaan elokuvassa nimellä Agnes, oli kolme lasta: esikoistytär Susanna (Bodhi Rae Breathnach) ja kaksoset Hamnet (Jacobi Jupe) ja Judith (Olivia Lynes). Hamnet kuoli 11-vuotiaana 1596.

On mitä todennäköisintä, että Shakespeare oli lapsensa kuoleman aikaan Lontoossa teatterityötä tekemässä. Sitä, miksi Hamnet kuoli, ei ole vahvistettu historiallisista lähteistä. Elokuvan alussa mainitaan, miten tapahtuma-aikaan etunimet Hamlet ja Hamnet olivat käytännössä sama nimi. Ajan ihmiset eivät piitanneet nimen kirjoitusasun pienestä erosta.

* *

Hamnetin alku tutustuttaa meidät paljon metsässä aikaansa viettävään kansannaiseen Agnesiin. Agnesin perheessä periytyvät suulliset opit luonnonlääkinnästä ja kasvien vaikutuksista. Hänen sanotaan olevan ”metsänoitien” suvusta ja näkevän asioita, joita muut eivät näe. Hänen kotiseudulleen saapunut hansikkaantekijän poika Will Shakespeare herättää hänen uteliaisuutensa. Will paukuttaa kyläkoulussa poikien päähän latinaa. Toistensa seurasta viehättyvät Agnes ja Will päätyvät avioelämään Stratford-upon-Avonissa.

Elokuva on hyvin kuvattu. Monissa kuvissa näyttää käytetyn paljon joko luonnon- tai kynttilänvaloa. Muun muassa Pawel Pawlikowskin elokuvat Ida (2013) ja Cold War (2018) kuvannut Łukasz Żal kuvaa siten, ettei voi olla ajattelematta 1500- tai 1600-luvun maalaustaiteen mestareiden teoksia. Se sopii elokuvan mietiskeleväiseen tahtiin. Verkkaisuus on yksi tapa luoda kuva modernisaatiota edeltävästä ajasta, joka ei vielä liiku kellon tai tehdastyön vauhdissa. Tässä Hamnet saattaa tuoda mieleen Terrence Malickin elokuvien kerrontatavan.

Hamlet-näytelmän yleisö liikuttuu, keskellä Jessie Buckleyn esittämä Agneta Shakespeare. Kuva: Agata Grzybowska

* *

Elokuvan yhteydessä on puhuttu paljon tunteiden manipuloimisesta ja sentimentaalisuudesta. On niin, että Hamnet antaa siihen itse aihetta, koska sen juonen keskeisiä tapahtumia on lapsen kuolema.

Hamnetin kuoltua Agnes soimaa Williä siitä, että hän oli Lontoossa eikä näkemässä, kun poika kuoli – hyvästelyt jäivät tekemättä. Will pakenee työntekoon ja kirjoittaa Hamlet-näytelmän.

Elokuvan loppupuoliskon valtaa Agnesin ja Willin musertava suru, jota ei niinkään dramatisoida vaan näytetään. Agnes lakkaa puhumasta Willille. Will rähisee Hamlet-näytelmää harjoitteleville näyttelijöille. Näytelmän kuuluisimman monologin näytetään saavan innoituksensa syvimmän epätoivon hetkellä, jolloin taiteilijan luomisen tuska ja isän suru yhdistyvät.

Elokuva huipentuu Hamlet-näytelmän esitykseen, jonka on tarkoitus olla suuri katarsis. Mutta tällä kohtaa elokuvan tekijät lyövät yli kovaa ja korkealta. Tekijöiden hyvä tarkoitus on sanoa, että paras taide koskettaa katsojiaan, mutta se ilmaistaan tuskastuttavan kömpelösti.

Hamnet pohjautuu irlantilaiskirjailija Maggie O’Farrellin Hamnet-romaaniin (suom. Arja Kantele; S&S, 2022 – lue Mikko Saaren Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio täältä). Ohjaaja Chloé Zao on tehnyt elokuvan käsikirjoituksen yhteistyössä kirjailija O’Farrellin kanssa. Zao teki edellisen kerran yhteistyötä elokuvalleen aiheen antaneen kirjailijan kanssa Nomadland-elokuvansa (2020; lue arvio) yhteydessä.

Shakespearen perhe-elämää. Hamnet-poika (Jacobi Jupe) ja Will-isä (Paul Mescall) miekkailevat. Kuva: Agata Grzybowska

* *

Irlantilaissyntyinen näyttelijä Jessie Buckley on Hamnetin toisessa pääosassa kaikkien palkintoehdokkuuksiensa ja jo saamiensa palkintojen arvoinen. Ehdottomuus, jolla Buckley syöksyy roolihahmonsa tunteisiin, on melkeinpä pelottavaa. Totaalisella, kaiken antavalla esiintymisellään Buckley haltioittaa yleisönsä.

Ohjaaja Zhao ja kirjoittaja O’Farrell haluavat kaapata katsojat mukaansa ihastelemaan luomaansa teosta, eivätkä arkaile sivellä sitä sentimentaalisuudella niin paksulti että tursuaa. Tietenkin on mahdollista olla eri mieltä ja olla vakuuttumatta, ellei halua antautua esityksen tunteille.

Elokuvassa runsaasti käytetyllä Max Richterin musiikilla, esimerkiksi kappaleessa On the Nature of Daylight, korostuu, miten jokaisessa saamassamme ilossa on jo mukana suru sen menetyksestä.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua