Belfastin rääväsuut uhoavat miehitysvallaksi kokemiaan brittejä vastaan keskisormi tanassa – arviossa Kneecap

Moglai Bap ja Mo Chara. Kuva: Coimisiún na Meán / Ryan Kernaghan

Iiriksi räppäävän tosielämän belfastilaiskolmikon Kneecapin synnystä ja alkuvaiheista kertova elokuva alkaa metatason vitsailulla: ”Joka helvetin tarina Belfastista alkaa näin mutta tämä ei.”

Pommien räjähtelyn sivuuttamisella elokuva kertoo, että sitä ja sen päähenkilöitä ei kerta kaikkiaan kiinnosta Pohjois-Irlannin levottomuuksiksi kutsuttu ajanjakso 1960-luvun lopulta 1990-luvun lopulle. Se on räppärikolmikon sanoutumista irti heitä edeltävän sukupolven kokemuksista ja maailmankuvasta.

Tälle nuorisolle vanhoihin taisteluihin ja vanhoihin sankaruuksiin vetoaminen on alistamista, mille he vain haistattavat, jos ylipäätään välittävät reagoida.

* *

Elokuvan eräänlainen sisäänheittohahmo on belfastilainen opettaja JJ (J Ó Dochartaigh, lavanimeltään DJ Próvai), joka hälytetään yöllä poliisiasemalle. Tunnettuna iirinkielen puhujana hänet halutaan tulkkaamaan pidätettyä Naoisea (Naoise Ó Cairealláin, lavanimeltään Móglaí Bap). Hän osaa vaatia oikeuttaan tulkkiin.

Iirin kieli on ollut lähellä kuoliaaksi tukahduttamista ja sen puhuminenkin on politisoitua. Elokuvasta näkyy hyvin, että vaikka kielen varsinaiset aktivistit ja puolestapuhujat ovat keskiluokkaisia koulutettuja ihmisiä, kuten musiikinopettaja JJ ja hänen puolisonsa, kielen tulevaisuus on niissä nuorissa, jotka ottavat sen omakseen lupia ja sääntöjä kyselemättä.

* *

Poliisiasemalla nuori iirinpuhuja haastaa opettajan tämän suhtautumisesta poliisien kaltaisiin auktoriteetteihin. Löytäessään nuoren miehen muistivihkosesta hapuilevia riimiluonnoksia JJ alkaa puhua nuoren miehen päähän ideaa gaelinkielisestä räpistä. Se johtaa yhteen asiaan jos toiseenkin, minkä seurauksena JJ joutuu viettämään pitkän päihdehuuruisen illan Naoisen ja tämän kaverin, Liamin (Liam Óg Ó Hannaidh, lavanimeltään Mo Chara) kanssa.

Eikä aikaakaan, kun kunnianarvoisa opettaja käsittelee rytmikonetta ja heiluu lavalla kahden toopen kanssa Sinn Féinin kommandopipoon naamioituneena.

* *

Kneecap on siihen mittaan tositarina, mitä se voi olla silloin kun yhtyeen jäsenet esittävät itseään. Elokuva on nuorta uhoa ja tervettä huliganismia, juuri sitä toilailua, millä juuri housut jalkaansa saaneet nuoret miehet aina ylpeilevät.

Elokuvan hauskuus on kaoottisuudessa, jota voi kutsua anarkismiksikin: Kolme toopea tekee tyhmyyksiä ja katsoo, käykö hullusti. Useimmiten ei käy, mutta lähellä on.

Michael Fassbenderillä on mainio sivurooli pakoilevana terroristiepäiltynä.

Elokuva kuvaa pohjoisirlantilaiset porukkana, joka lahkoutuu hanakasti toisiaan vastaan tappeleviin pienryhmiin. Kneecapin Naoise ja Liam ovat tienanneet myymällä huumeita, mitä eräskin itseään Radical Republicans Against Drugs -nimellä kutsuva pyssymiesten porukka vastustaa kovat piipussa.

Kneecap-kolmikolla menee lujaa äänitysstudion sohvalla muun muassa ketamiinin voimalla. Kuva: Coimisiún na Meán / Ryan Kernaghan

* *

Elokuvan on ohjannut brittiläinen ohjaaja-käsikirjoittaja Rich Peppiatt, joka on rutinoitunut työhönsä tv-sarjojen ja dokumenttien ohjaajana.

Kneecap-elokuvan vahvuus on sen täydellisen piittaamaton, röyhkeä asenne. Elokuvan sävy ja tunnelma on hyvin samankaltainen kuin oli aikoinaan Danny Boylen elokuvassa Trainspotting (1996). Mutta Kneecapin aika ja paikka ovat eri.

Kolmikon musiikki on simppelin biitin tylyä paahtoa. Oman kielen ja oman musiikin identiteettiä rakentavasta voimasta vilahtaa elokuvan lopussa toisenlainen, nuorukaisten äidin sukupolven esimerkki. Kneecap näyttää särmän ja asenteen rajoitukset, sillä niillä ei pääse kovin pitkälle. Käytännössä muualle kuin umpikujaan.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua