Arvostelussa The Matrix Resurrections – Neljäs Matrix-elokuva katsoo taaksepäin ja ironisoi omaa olemassaoloaan

Neon ja Trinityn rakkaustarina jatkuu neljättä elokuvaa. Kuva: Warner Bros. Pictures

Vuonna 1999 ensi-iltansa saanut, Wachowskin sisarusten käsikirjoittama ja ohjaama Matrix (The Matrix) oli kaikkea sitä, mitä tieteiselokuvalta saattoi toivoa. Elokuvassa oli erinomainen idea, se oli innovatiivisesti ja taitavasti ohjattu, ja se näytti tavoittavan sen, mihin tieteiselokuvan genre oli jo vuosikymmeniä pyrkinyt: Matrix käsitteli ihmisen ja teknologian suhdetta tavalla, joka kiteytti ja jopa osittain ylitti aiemmin elokuvissa nähdyn.

Matrixissa kaikkialla läsnä oleva, ruumiissa ja mielissä luikertava ylivertainen teknologia oli ottanut ihmispolot haltuunsa ja piti heitä valhemaailmassaan. Elokuvan maailmanselitys ihmiskunnan kohtalosta ei ehkä ollut täysin aukoton ja looginen, mutta se tuntui uskottavalta ja upposi 1990-luvun lopulla katsojaan välittömästi.

Matrix on myös selkeästi kyberpunkia. Kyberpunk on tieteisfiktion alagenre, jonka juuret ovat 1960- ja 1970-lukujen tieteiskirjallisuudessa, mutta termi tuli käyttöön 1980-luvulla. Useita 1980- tai 1990-luvulla tehtyjä tieteiselokuvia on luonnehdittu kyberpunk-elokuviksi, ja aivan ilmiselvästi Matrix on saanut niistä vaikutteita. Se ei siis syntynyt tyhjästä, eikä ollut täysin uutta, mutta juuri Matrixissa alagenre saavutti huippunsa: Matrix oli definitiivinen kyberpunk-elokuva.

Jatko-osat Matrix Reloaded ja Matrix Revolutions tulivat molemmat ensi-iltaan vuonna 2003. Ne olivat kieltämättä pettymyksiä. Wachowskit yrittivät syventää ensimmäisen elokuvan maailmanselitystä, mutta olivat haukanneet liian ison palan. Saatiin kaksi kehnonpuoleista toimintaelokuvaa, jossa puhuttiin hämäriä viisauksia pärstä peruslukemilla. Kaikesta huomasi, ettei kenelläkään ollut aavistustakaan siitä, mitä oikein yritettiin sanoa.

Eli jos joku nyt väittää, että neljäs Matrix-elokuva oli ”odotettu”, olen hiukan hämmästynyt. En minä ainakaan odottanut. Olisin ollut kiitollinen, jos klassikko olisi jätetty rauhaan.

Mutta ei pidä unohtaa elokuvateollisuuden ansaintalogiikkaa: kerran menestys, aina menestys. Jos jollakin elokuvalla on edelleen niin vahva brändi kuin Matrixilla, jatko-osa tulee ennemmin tai myöhemmin. Nyt sellainen saatiin lähes kaksikymmentä vuotta edellisten jatko-osien jälkeen.

Hieman huvittavaa on, että tämä jatko-osien tekemisen pakko myös aivan avoimesti tunnustetaan The Matrix Resurrections -elokuvassa.

Mr. Anderson matkalla kahvilaan. Kuva: Warner Bros. Pictures

* *

Pääosissa Lana Wachowskin ohjaamassa neljännessä Matrix-elokuvassa nähdään tuttu pari, Keanu Reeves ja Carrie-Anne Moss, aiempien elokuvien rakastavaiset Neo ja Trinity.

Niin kuin kaikki taatusti muistavat, Neo ja Trinity menivät edellisessä elokuvassa aika huonoon kuntoon. Tämä ei tietenkään ole mikään ongelma minkään suositun elokuvasarjan kohdalla: henkilöt voidaan vaivatta virvoittaa, varsinkin kun kyse on tieteiselokuvasta, jossa kaikki on mahdollista.

The Matrix Resurrections -elokuvan päähenkilö Thomas Anderson (Reeves) on mielenterveysongelmista kärsivä legendaarinen pelisuunnittelija, joka napsii päivittäin sinisiä pillereitä pysyäkseen kasassa. Hän on etäihastunut samassa kahvilassa käyvään Tiffanyyn (Moss), jota ei tunne, mutta jonka selittämättömällä tavalla sittenkin tuntee.

Mr. Andersonilla on isoja ongelmia: elämä ei oikein tunnu oikeanlaiselta, ja hänellä on välähdysmäisiä muistoja menneisyydestä, joka ei voi olla totta. Nämä muistikuvat tuntuvat katsojastakin todella tutuilta, sillä nehän ovat välähdyksiä Matrix-sarjan aiemmista elokuvista.

Vaikeuksien keskellä Mr. Andersonin pitäisi kuitenkin jaksaa suunnitella uutta peliä. Tekeillä on menestyspeli Matrixille uusi jatko-osa Matrix IV.

Tälle saa hieman nauraa hymähtää.

On toki myönnettävä, että idea Matrixin jatko-osasta Matrixin jatko-osan sisällä ei ole täysin epäonnistunut. Tällainen ironia ja metatasolle luiskahtaminen istuu oikeastaan aika hyvin elokuvasarjaan, jossa on useita todellisuuden tasoja.

Mutta metailu ei kuitenkaan jaksa naurattaa kovin pitkään. Ehkä elokuvan ideointipalavereissa on kivaakin ollut (elokuvassa myös nähdään tällainen palaveri), mutta elokuvanteon vaiheiden tunkeminen itse elokuvaan on jotensakin laiska ratkaisu.

Tämä ajattelun laiskuus valitettavasti leimaa koko elokuvaa. Nyt ei ole viitsitty keksiä juuri mitään uutta, vaan on lähdetty kertaamaan vanhaa. Sarjan aiempiin elokuviin ja niistä tuttuihin yksityiskohtiin ja henkilöihin viittaillaan pitkin matkaa.

* *

Jos odotti näkevänsä kiehtovia uusia ideoita, joutuu pettymään: The Matrix Resurrections on itseensä käpertynyt nostalgiatrippi, joka katsoo enemmän omaan menneisyyteensä kuin tulevaisuuteen.

Tämä on tietysti jossakin määrin surku, sillä alkuperäinen Matrix oli hyvin ajassaan kiinni – ja osasi myös näyttää tulevaisuuden, jossa ihmiset viettävät suurimman osan ajastaan koneisiin kytkettynä. ”Maailma on vedetty silmillesi, jotta et näkisi totuutta”, sanoi Morpheus jo vuonna 1999.

The Matrix Resurrections ei juurikaan vaivaudu ennustuksiin. Joitakin pieniä pilkahduksia näytetään tulevaisuudesta, jossa teknologia ei sittenkään ole pelkkää dystopiaa, vaan ihmiset ja tekoäly elävät symbioosissa toisiaan hyödyttäen. Kiinnostavia ideoita, mutta koska elokuvaa ei ole jaksettu käsikirjoittaa, näissä tulevaisuusnäkymissä ei viivähdetä kovin pitkään.

Ihan liikaa tilaa on annettu toimintakohtauksille, jotka ovat haukotuttavia. Paljon on myös turhaa puhetta, ja elokuva onkin törkeän ylipitkä, 148 minuuttia. Loppukohtausta ei meinata saada aikaan millään ilveellä.

Matrixin maisemat herättävät katsojassakin déjà vu -tuntemuksia. Kuva: Warner Bros. Pictures

* *

Vaikka The Matrix Resurrections on kokonaisuutena epäonnistunut, elokuvasta voi silti vähän tykätäkin. Elokuvassa on oikeasti huvittavia yksityiskohtia, osa kenties tahattomia, mutta osa hyvin paikoilleen osuvia. Déjà vu?

Ja tietenkin The Matrix Resurrections viittailee myös muualle kuin itseensä. Liisa ihmemaassa -muistuttelu menee jo vähän kiusallisen puolelle, mutta on elokuvassa tyylikkäämpiäkin lainoja. Ensimmäinen Matrix lainasi mm. Vertigosta, nyt sukelletaan peilien läpi kuin Jean Cocteaun Orfeuksessa (Orphée, 1950).

Vaikka tällainen intertekstuaalisuus ei välttämättä mitään elokuvaa paranna, Orfeuksen ja Eurydiken myytti ei jää pelkästään Cocteau-viittauksiin: The Matrix Resurrections -elokuvan ytimessä on Neon ja Trinityn rakkaustarina. Kahden jo vanhentuneen ja reissussa rähjääntyneen ihmisen rakkaus ylittää vuosikymmenet ja eri todellisuudet, ja Neo yrittää tavoittaa rakastaan kahdesta eri maailmasta. Tämä on jollakin tavalla herttaista.

Neon ja Trinityn suhteen kautta elokuva tuo esiin myös tärkeimmän teemansa: ihmisen oikeuden valita. Harmillisesti tämäkin teema tuntuu jäävän elokuvassa aivan liian keskeneräiseksi. Onkin sääli, että elokuvantekijöiden on väkisin pitänyt ladata elokuvaan niin paljon tavaraa.

Neon ja Trinityn rakkaus olisi varsin hyvin riittänyt elokuvan aiheeksi. Elokuvan vahvimpia kohtauksia ovat juuri Neon ja Trinityn kohtaamiset, tunne ja kaipaus puskee kuvista läpi, ja tähän olisi kannattanut keskittyä.

Elokuvan ohjannut Lana Wachowski on haastatteluissa kertonut, että hän halusi tehdä elokuvan surutyönä ikävöidessään omia hiljattain edesmenneitä vanhempiaan. The Matrix Resurrections onkin omistettu äidille ja isälle: ”For Mom and Dad. Love is the genesis of everything.”

Kaarina Lehtisalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua