Alma Pöysti ja Jussi Vatanen. Kuva: Malla Hukkanen / Sputnik
ELOKUVA | Tutuista aineksista tehdyssä Kuolleet lehdet -elokuvassa on ohjaajan koko uran yhteenvedon tuntua.
”Ansan ja Holapan ensikohtaaminen tapahtuu karaokebaarissa, jollaista ei voi olla olemassakaan muualla kuin Aki Kaurismäen elokuvassa.”
ARVOSTELU
Kuolleet lehdet
- Ohjaus ja käsikirjoitus: Aki Kaurismäki
- Rooleissa: Alma Pöysti, Jussi Vatanen, Janne Hyytiäinen, Nuppu Koivu, Martti Suosalo, Alina Tomnikov
- Ensi-ilta: 15.9.2023.
Aki Kaurismäeltä nähdään ensimmäinen elokuva sitten kuuden vuoden takaisen Toivon tuolla puolen (2017). Kuolleet lehdet -elokuvalta on turha odottaa suuria yllätyksiä.
Kaurismäki on tiivistänyt ja minimoinut runollista haikeuttaan jo niin monien vuosikymmenien ja elokuvien ajan, että nyt voi tulla vain Kuolleet lehdet -elokuvan kaltainen tiivis briketti. Se on yhteiskunnan laitamilla, tilapäistöiden ja työttömyyden piiriin joutuneiden kahden ihmisen ujo romanssi. Sen päähenkilöt, Ansa (Alma Pöysti) ja Holappa (Jussi Vatanen) ovat aikuisia ihmisiä, kuten Kaurismäen aiempienkin työläistrilogiaksi kutsuttujen elokuvien päähenkilöt.
* *
Kuolleiden lehtien ilmeisin vertailukohta ohjaajansa aiemmassa tuotannossa on Varjoja paratiisissa (1986), jossa Matti Pellonpään esittämän roskakuski Nikanderin ja valintamyymälän kassan Ilonan (Kati Outinen) rakkaudessa oli mutkia matkassa.
Kuolleet lehdet -elokuvan päähenkilöt Ansa ja Holappa työskentelevät juuri sellaisissa umpikujaduuneissa, joissa näiden elokuvien ihmisiä on totuttu näkemään.
Ansa on töissä supermarketissa, siellä häntä seuraa vartijan epäluuloinen katse. Kun Ansalle ollaan antamassa potkuja ja työkaverit esittävät jotain solidaarisuudeksi kutsuttavaa, siitä tuleekin riemukasta. Se ei muuta asioita, mutta siinä edes pilkahtaa inhimillisyys. Toisin kuin kaupan vartijan läsnäolossa ja katseessa, joihin on ladattu sisäänpäinkääntyvän Suomen umpimielinen epäluulo kaikkea muuta kuin käskyjen tinkimätöntä noudattamista kohtaan.
Ansa saa lähteä ilman irtisanomisaikaa, mihin hän sanoo, että ei hänellä nollasopimuslaisena olisi irtisanomisaikaa muutenkaan. Toisaalla, Holapallakaan ei ole helppoa romurautavarastolla, missä työnjohtaja nillittää neljänkin minuutin myöhästymisestä. Töiden mukana tulee ilmi Holapan suurin heikkous ja harmi: vastustamaton viehtymys alkoholiin. Alkoholisminsa takia Holappa saa kenkää useammankin kerran.
* *
Monesti ”Akilandiaksi” kutsutun oman mielikuvitusmaailmansa rakentelusta moitittu Kaurismäki tuo elokuvaan nykyajankin, näkyyhän naispäähenkilö käyttelevän mikroaaltouunia ja tietokonetta. Älypuhelimia elokuvassa ei sentään näy, vain pari nokialaista perusmallia.
Kaurismäki tuo Ukrainan sodan hirvittävyyden kuuluville alinomaisissa radiouutisissa. Siinä hän tekee vastaavaa kuin Tulitikkutehtaan tyttö -elokuvassa (1990), johon hän ikuisti Kiinan opiskelijamielenosoitusten murskaamisen otteilla tv-uutisista.
Ansan ja Holapan ensikohtaaminen tapahtuu karaokebaarissa, jollaista ei voi olla olemassakaan muualla kuin Aki Kaurismäen elokuvassa. Ansan ja Holapan tunteet sytyttää baarissa kuultu esitys Franz Schubertin Serenadista, eikä ihme, koska Schubertin viime töinään ennen kuolemaansa säveltämä laulu kertoo rakkaudenkaipuusta. Holappa asuu konttiin rakennetussa kämpässä, mikä on muistuma Mies vailla menneisyyttä -elokuvasta (2002).
* *
Kestonsa aikana elokuvassa tuntuu Kaurismäen minimalismi. Mitään turhaa hän ei halua elokuvaan jättää, monet asiat ilmaistaan niin viitteellisesti, ettei niitä edes huomaa, ellei elokuvan katsomiseen keskity tosissaan.
Kuolleet lehdet on selvästi resonoinut katsojissaan jonkinlaiseen myönteisyyden kaipuuseen, jota se osaltaan täyttää. Ei siis ihme, että elokuva napsii palkintoja toisensa jälkeen; Cannesin elokuvajuhlien Prix du Juryn jälkeen se on saanut kansainvälisen elokuvakriitikkoliiton Fiprescin palkinnon.
Kaurismäki on pitkin uraansa veistellyt elokuviaan pieniliikkeisemmiksi, eikä Kuolleet lehdet ole tästä poikkeus. Sen kivikasvoinen minimalismi on tekijänsä aiemmista elokuvista hyvinkin tuttua, mutta tässä sen ilmaisuvoima kasvaa kokoaan suuremmaksi. Huumoria on tutusti siroteltuna paikkoihin missä sitä vähiten odottaa.
Elokuvan nimeä voi pitää vertauskuvallisena, sillä sen voi ottaa kommenttina journalismin tilasta elokuvassa, joka tiivistää lehtijutut ihmissyönnin kaltaisiin järjettömyyksiin.
Holappa (Jussi Vatanen) oppimassa ihmisten tavoille Ansan (Alma Pöysti) ruokapöydässä. Kuva: Malla Hukkanen / Sputnik
* *
On hauskaa katsella, miten Pöystin esittämän Ansan vaaleansinertävän päällystakin väri toistuu pitkin elokuvaa, toisinaan seinissä tai valossa. Mutta vasta ihan lopuksi Ansan takista tulee jotain muuta. Elokuvan käsitys onnesta on Kaurismäelle tyypillisen katoavainen. Onni ja rakkaus eivät ole pysyviä, vaan Olavi Virran laulaman iskelmän sanoin sattumanvaraisia: “Ovat muistojemme lehdet kuolleet / Ne mennessään / vie tuulonen.”
Voisi epäillä ohjaajan käyneen ikääntyessään hellämieliseksi, sillä monissa hänen aiemmissa ns. luuserielokuvissaan saattoi joku kuvatuista ihmisistä kuolla tai ainakin tulla hakatuksi. Tällä kertaa niin ei tapahdu, vaikka sellaisen mahdollisuus saattaa lähellä käydäkin. Se on vain muistutus elämän hauraudesta.
Ansan ja Holapan hapuilussa toisiaan kohti on jotain niin liikuttavaa, että sitä katsellessa huomaa näkevänsä ihmeen, jota yksinäisyyden tunteen lievittyminen on.
Antti Selkokari
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Josh Margolin kunnianosoitus isoäidilleen yhdistää huumoria ja toimintaa – arviossa Thelma
ELOKUVA | Thelma ja Ben ajavat skootterilla Los Angelesiin hakemaan oikeutta menetettyään puhelinhuijarille 10 000 dollaria.
Amerikkalaista historiaa tontin, talon ja sen asukkaiden kuvittamana – arviossa Here
ELOKUVA | Robert Zemeckisin teknologiaan tukeutuva elokuva perustuu Richard McGuiren kirjaan, jossa kerrotaan amerikkalaisten historiaa yhden paikan kautta.
Eteläpohjalaiselta Saku Taittoselta sujuvat porilaismurre ja Neumannin lavaelkeet Dingo-elokuvassa Levoton Tuhkimo
ELOKUVA | Dingosta kertova Levoton Tuhkimo saa pohtimaan toden ja keksityn suhdetta. Yksi Mari Rantasilan elokuvan tärkeistä teemoista on nähdyksi tulemisen ja hyväksynnän tarve.
Conclave-elokuva tuo esiin, miten uuden paavin valintaa juonitellaan Vatikaanin suljettujen ovien takana
ELOKUVA | Jos Conclave on jotakin, niin visuaalista herkkua askeettisuuteen tottuneille pohjoismaalaisille, sikäli paljon siinä korostuvat katolisen kirkon suosima prameus ja väriloisto.
