Ammattitaitoisesti tehty epookkielokuva Valon valtakunta on kaunis katsella, muttei paljon enempää

Stephen (Micheal Ward) ja Hilary (Olivia Colman). Kuva: 20th Century Studios

American Beautyn (1999) ja James Bond -elokuva Skyfallin (2012) tekijänä tunnettu brittiohjaaja Sam Mendes on tiettävästi luonnehtinut tätä yhdeksättä elokuvaansa henkilökohtaisimmaksi työkseen, koska se on tiettyyn mittaan hänen äitinsä mielenterveysongelmien inspiroima.

Valon valtakunnan tapahtumapaikka on kaakkoisenglantilaisessa rantakaupungissa 1980-luvun alkupuolella sijaitseva elokuvateatteri, jonka vuoropäällikkö Hilary Small (Olivia Colman) on tarinan päähenkilö. Hän elää korostetun tavallista, vähän harmaata elämää, käy töissä, harrastaa tanssia, lääkitsee itseään ja käy lääkärissä; litiumlääkityksellä on hoidettu Hilaryn mielialahäiriöitä. Hilary valittaa olevansa ”vähän turta”.

Hilary on niin velvollisuudentuntoinen, ettei ikinä itse katso teatterissa elokuvia. Minkä elokuvan hän saakaan nähtäväkseen silloin, kun sitä erikseen pyytää: Hal Ashbyn Tervetuloa Mr. Chancen, tuon 1980-lukulaisen edeltäjän Forrest Gump -tasoisten latteuksien latelussa.

Valon valtakunnasta heijastuu syvä brittiläinen romantiikantaju. Hilary on sukupolvea, joka osaa siteerata Tennysonia.

Valon valtakunta -elokuvan kauneimpia hetkiä on, kun elokuvateatterin parvekkeelle kavutaan katsomaan vuoden vaihtumista. Kuva: 20th Century Studios

* *

Ajat muuttuvat, kun leffateatteriin tulee uusi työntekijä, komea musta nuori mies Stephen (Micheal Ward). Alkaa suhde, joka on Hilarylle sentään antoisampi kuin salakähmäiset pikapanot teatteria johtavan Donald Ellisin (Colin Firth) kanssa.

Tavallisen oloisessa tarinassa merenrantakaupungin Empire-nimisestä nuhjaantunut elokuvateatteri tarjoaa avaimet yhteisöllisyyden kuvaukseen, mutta Mendesin huomio painottuu elokuvan päähenkilön pärjäämiseen arjessaan, missä työkavereiden porukalla on oma iso osansa.

Elokuva on kuvattu Margatessa, josta tulee yksi elokuvan henkilöistä. Kaupunki ja sen kaunein elokuvateatteri rinnastuvat toisiinsa. Empire-teatterista näkee kadonneiden loiston päivien kauneuden, kuten Margaten rannikkokaupungista ja koko brittiläisestä imperiumista. Leffaa katsoessa oikein harmittaa, miten paljon siinä jää käyttämättä mahdollisuuksia upeaksi metaforaksi kohoavan ajankuvan luomiseen.

* *

Ikävä kyllä Mendes ei ole oikein osannut päättää, mistä hänen elokuvansa pitäisi kertoa. Nykyisellään siinä risteilee liikaa eri suuntiin vetäviä aineksia: ihanuutena nähty onnen aika, jolloin elokuvateatterit olivat Empiren kaltaisia art deco -kuvapalatseja, Hilaryn mielialaongelmat ja selvästi keski-ikäisen Hilaryn suhde itseään puolet nuoremman Stephenin kanssa.

Yhdeksi isoksi asiakseen elokuva nostaa Stephenin kokeman rasismin, jota tulee niin elokuvateatterin asiakaskunnan kuin kadulla riehuvien skinheadien suunnalta.

Elokuvateatterin koneenkäyttäjä Norman (Toby Jones) ja Hilary (Olivia Colman) hengähdystauolla. Kuva: 20th Century Studios

* *

Olivia Colman on herkkävaistoinen ja -kasvoinen näyttelijä, jonka ammattitaito kannattelee Stephenin esittäjän hentoa kokemusta ja etenkin ohuesti kirjoitettua roolia. Toby Jonesin esittämä koneenkäyttäjä pitää puheentapaisen valon tärkeydestä elokuvalle ja PHI-ilmiöstä eli jälkikuva-aistimuksesta, siis liikkeen illuusiosta, joka syntyy, kun näytetään 24 kuvaa sekunnissa.

Hyvin samantapaista puhetta kuultiin Steven Spielbergin The Fabelmans -elokuvassa. Niin Valon valtakunta kuin The Fabelmans sopertelevat elokuvan taiaksi kutsumansa ilmiön edessä kykenemättä jäsennellympään puheeseen taiteen voimasta.

* *

Elokuvassa on paljon sievää käytöstä, joka on helppo ymmärtää ylevyydeksi, ja paljon sieviä kuvia, joita voi pitää kauneutena. Mutta sen varsinainen aihe pitäisi olla resilienssi, selviytymiskyky ja joustaminen muutosten edessä.

Elokuvan suurin onnistuja on kuvaaja Roger Deakins, joka on antanut ammattitaitonsa jo olemassa olevan kauneuden, etenkin Margaten Empire-elokuvateatterin muotojen, kaupungin katujen ja elokuvassa esiintyvien ihmisten ilmaisevuuden tuomiseen esiin.

Elokuvan ihmiset, varsinkin Stephen, jäävät abstraktioksi. Mendes on enemmän kotonaan ihmisten luonteiden kuin rasismin kaltaisten yhteiskunnallisten asioiden kuvailussa. Kauniit pinnat hän hallitsee, yhteiskuntaa ei.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua