92-vuotiaan viimeinen taksimatka on omistettu muistoille – arviossa Madeleinen Pariisi

Kuva: Jean Claude Lother / Cinema Mondo

Madeleine Keller on 92-vuotias henkisesti terve ja yksin elävä nainen. Hän on kaatunut kotonaan, jonka jälkeen lääkärit ovat kieltäneet häntä asumasta yksin; Madeleine joutuu muuttamaan hoitokotiin. Vielä kerran hän haluaa nähdä kotikaupunkinsa Pariisin, hänelle merkitykselliset paikat ja kaupunginosat.

Madeleine tilaa taksin ja hiljaisen, tylynoloisen kuljettajan Charlesin viemään hänet kaupunginosaan, jossa vietti lapsuutensa. Epäluuloinen kuljettaja on kuulemiemme puhelunkeskustelujen perusteella taloudellisissa ongelmissa ja menettämässä elämässään paljon.

Ensimmäinen kaupunginosa, Madeleinen lapsuuden asuinpaikka, on myös Charlesille tuttu. Madeleine käy katsomassa laattaa, joka kertoo isän kuolemasta, natsien käsissä.

Toisilleen sopimaton kaksikko löytää hiljalleen yhteistä sanottavaa. Madeleine tietää menettävänsä itsenäisyytensä ja kotinsa, mutta ei muistojaan. Hänellä on halua ja taitoa keskustella, ajatella ja järjestellä asioita, muidenkin. Noista taidoista on apua myös jurottavalle kuskille.

Madeleine pitää puhumisesta huolen, Charles enimmäkseen nyökyttelee. Muistaako Charles ensimmäisen suudelmansa? Madeleinen muistot ovat enimmäkseen lämpöisiä ja lempeitä. Ensirakkaus, sodan jälkeen, Pariisin vapautuksen päivinä, Matthieu-pojan syntymä, sen jälkeen kun pojan isä Matt matkusti takaisin Amerikkaan. Charles kuuntelee ja ajattelee, että hänellä ei ole muistoja, vain kylmiä kokemuksia elämästä.

Kuva: Cinema Mondo

Seuraavassa osoitteessa Madeleine vietti aviomiehensä Rayn kanssa rankkoja aikoja. 1950-luvulla ranskalaisella naisella oli mahdollisuus ansaita vain, jos mies antoi luvan työhön, ja silloinkin rahat kuuluivat aviomiehelle. Perheväkivalta oli monelle naiselle tuttua, äänestää naiset olivat saaneet vasta vuodesta 1945.

Madeleinen kertoessa asioitaan Charlesin alkaa avautua. Hän uskaltaa ensimmäistä kertaa elämässään kertoa murheistaan toiselle. Charles ymmärtää, että Madeleine on ihminen, joka osaa ottaa ja antaa kokemuksistaan ja haluaa muille hyvää. Hän on kärsinyt elämässään, mutta se ei ole estänyt häntä myös nauttimasta.

Taustalla nähdään vilaukselta Pariisin nähtävyyksiä. Nähdään ohimennen kaupunginosat, kahvilat, teatterit ja katujen kulmat, jotka ovat tavalliselle pariisilaiselle tärkeitä henkilökohtaisista syistä. Myös Madeleinelle.

Kuva: Cinema Mondo

Madeleinen Pariisi on elokuva jonka jokainen voisi elää miettiessään sitä viimeistä matkaa ennen luovuttamista. Muistoille voi antaa kuvat ja kertomukset. Aina parempi, jos joku on paikalla kuuntelemassa.

Elokuva ei ole pelkästään sentimentaalista kyyneltenkaivelua vaan muotokuva oikean elämän ihmisistä. Kerrontaan antavat lisää eloa kuvat nuoren Madeleinen (Alice Isaaz) kokemuksista. Tapahtumat muuttuvat ahdistavan todellisiksi, ikäviksi ja raadollisiksi tapahtumiksi, jotka nekin olivat arkipäivää.  Aviomies Ray (Jérémie Laheurte) on hirviö, jonka teot ovat henkistä ja ruumiillista väkivaltaa. Isaaz on roolissaan hyvä ja Laheurtekin osaa olla roolinsa mittainen.

92-vuotiasta Madeleinea näyttelevä Line Renaud on näyttelijä ja laulaja, ranskalainen legenda. Hän on vahvasti läsnä ja tunnelmien tulkkina loistava. Renaud’n kasvot ja silmät kertovat kaiken ja auttavat ymmärtämään ihmisen luonteen moninaisuutta. Hän on nähnyt ja kokenut elämää ja kertoo sen tyyneydellä ja varmuudella.

Charlesia esittävä Dany Boon on tehnyt aikaisemmin töitä enimmäkseen koomikkona ja käsikirjoittajana. Hän piirtää roolissaan uskottavan kuvan miehestä, joka löytää tien mustista tunnelmista valoon.

Madeleinen Pariisi on jokaisena hetkenään todellisen tuntuinen elokuva, jossa ei ole teeskentelyä. Hetkittäin mieleen tulee Aki Kaurismäen vähäeleinen tapa kertoa paljon elämästä ja rakkaudesta.

Maija Kääntä

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua