Galleriakatsaus: Taide käsittelee perheen surua, luontokatosurua ja sodan kollektiivista surua

Jyri Pitkäsen Talviretki, pigmenttivedos, 2024. Kuva: Jyri Pitkänen

Kuolevaisuus ihmisissä ja kasvikunnassa

Jyri Pitkänen on tuonut Valokuvakeskus Nykyaikaan surutyön, joka on myös rakkaudentunnustus: kuvia taiteilijan vanhemmista kymmenen vuoden ajalta. Hän on kameran linssin läpi seurannut ja dokumentoinut parantumattomasti sairaan isänsä viimeisiä elinvuosia. Valokuvaa katsoessa on vaikea sanoa, onko esimerkiksi nukkuva ihminen elossa vai ei: ja sitten kuitenkin, siitä lopullisesta viimeisestä kuvasta ei voi erehtyä. Jotakin ihmisestä valahtaa pois, kuori muuttuu vahamaiseksi heti kuoleman jälkeen.

Poika on päässyt vanhempiaan lähelle, hän pysähtyy herkkiin ja merkityksellisiin kosketuksiin lähietäisyydeltä, mutta taitaa myös perspektiivimuutokset ja poimii vuosikymmeniä kestäneen rakkauden kuvauksessa lempeän huumorin: eräelämästä nauttineen isän pyörätuoli on kytketty kiinni leveisiin suksiin ja sitkeä äiti tarjoaa halvautuneelle miehelleen vauhtia järven jäällä retkiluistimet jaloissaan. Gallerian äänimaisema on varattu äidille, joka kertaa pelkistetyssä videohaastattelussa omaishoitajan karuakin arkea.

Jyri Pitkänen ehti kuvata vanhempansa päiväunilla. Pigmenttivedos, 2024. Kuva: Jyri Pitkänen

Portaat alas, ja olemme keskellä toisenlaista surutyötä ja ajan jähmettämistä. Kutsukaamme sitä luontokatosuruksi. Pauliina Heinänen on valokuvannut Suomen uhanalaisia kasvilajeja. Pigmenttiprinttien pintaa hän on raaputtanut siten, että ojatädykkeet, keltamatarat, sorsanputket ja rohtokoirankielet lähes peittyvät hänen raaputuksensa alle, mitä uhanalaisempi, sitä tiukemmin raaputettu.

Pauliina Heinäsen Rohtokoirankieli sarjasta Katoava kasvio.

Kasvien harvinaistuessa ja lopulta kadotessa jää vain muistijälki. Heinänen tuo omalla tavallaan tämän tragedian näkyväksi kuvissaan. Tuloksena on kalmisto, jossa ”silmälläpidettävät, vaarantuneet, erittäin uhanalaiset ja äärimmäisen uhanalaiset” esitetään ikään kuin viimeisen kerran ennen lopullista maan poveen painumistaan.

Jyri Pitkäsen Rakkauslaulu ja Pauliina Heinäsen Katoava kasvio Valokuvakeskus Nykyajassa, Kauppakatu 14, avoinna 14.10.2024 ast ma–pe 12–18, la–su 12–16.

* *

Dominik Fleischmann on tehnyt viidakon eläimistä lehtitutkielmia painomenetelmin. Kuva: Tiina Nyrhinen

Lisää ainutlaatuisia luontokappaleita

Dominik Fleischmann on tutustunut bolivialaiseen villieläinten suojeluyhdistykseen ja päässyt viettämään aikaa heidän taiteilijavieraanaan. Ambue Ari -puisto on monille villieläinlajeille ainoa suojapaikka, kun maatalous on vallannut niiden luonnolliset asuinalueet.

Valokuvissa nandut, puumat ja vyötiäiset esiintyvät ihmisten heille antamilla nimillä, ja niiden kohtaloista kerrotaan liikuttavia tarinoita. Trooppinen ekosysteemi on herkkä, ja Fleischmannin kuvaamat eläimet ovat usein niitä sukunsa viimeisiä, joiden elämään ihminen joutuu puuttumaan tarjoamalla suojaa, mutta samalla myös rajoittamalla niiden vapautta ja vaistotoimintoja.

Vyötiäisvauvat Pinky ja Brownie, pigmenttivedos 2023. Kuva: Tiina Nyrhinen

Ihmisen auttamisenhalu vaatii myös kykyä asettua eläimen asemaan. Laittomasta villieläinkaupasta pienenä pelastettua Waway-nimistä yöapinaa talutetaan pitkässä hihnassa öiseen aikaan viidakossa siten, että apina saa kulkea ja tutkia ympäristöä omaan tahtiinsa.

Fleischmann on siirtänyt Ambue Arin eläinkohtaamisia myös sademetsän lehdille. Lehtitutkielmat, laadukkaat valokuvaotokset ja videon hiljainen viesti tekevät käynnistä galleriassa elämyksen: tietoa avun antajista ja läheltä koettua eläimen elämää on tarjolla vähintään yhden Attenborough-jakson verran.

Dominik Fleischmannin Ambue Ari, valokuvia Galleria Saskiassa, Pirkankatu 6, avoinna 9.10.2024 asti ma-pe 12–18, la-su 12–16.

* *

Painokuvan puhetta ja raakkutematiikkaa

Anni-Sofia Knuuttilan puupiirrosteemaisessa näyttelyssä paistaa monta aurinkoa. Nimenä kuvan teossarjalla on Älä katso paljain silmin aurinkoon. Kuva: Tiina Nyrhinen

Vahva visuaalinen kieli, elämänvoimaa uhkuva keltainen ja puupiirroslaattojen luova käyttö antaa luonnetta imatralaisen Anni-Sofia Knuuttilan näyttelyyn, jonka otsikkona on Jokin katselee takaisin. Knuuttilan kaivertaminen on minun silmääni hyvin kurinalaista ja hallinnanhaluista, vaikka taiteilija itse puhuu esittelytekstissään huolettomasta kaivertamisesta ja vedostuksesta. Joka tapauksessa kierrätysteema, laattojen käyttö installaation osana, värin ja luonnonmuotojen nautinnollisuus pitävät napakan kokonaisuuden kasassa. Taiteilija kysyy: kuka minua katsoo, ja vastaus kuuluu: toivottavasti moni!

Henna Nuutisen näyttelyssä Margaritifera margaritifera käsittelee raakkuja. Tekniikoista löytyvät videon ja esineinstallaation lisäksi käsinrakennettu kivitavarasavi, engobe, lasite, lysteri ja maalattu puu. Kuva: Tiina Nyrhinen

Alakerran installaatiossa tulee todistetuksi, että tietyt asiat liikkuvat ajassa, ponnahtavat yhtäkkiä kaikkien tietoisuuteen ja jäävät kellumaan näkösälle vielä joksikin aikaa suuren kohauksen jälkeenkin. Näin on käynyt raakuille, joita tuhottiin tuhansittain Stora Enson metsätyömaalla. Henna Nuutinen todistaa, että on muitakin taiteilijoita kuin Anni Kytömäki, jotka ovat miettineet ja työstäneet raakkuteemaa ennen suuren julkisuuden aikoja. Aiheen ajankohtaisuus onkin harhaa, sillä taiteilijan työhuoneella raakkujen kohtalon on täytynyt askarruttaa jo kauan ennen nykyistä kohua.

Nuutisen veistokset ovat abstrahoituja luonnon muotoja, joissa ei etsitä niinkään suoraa esittävyyttä raakkuihin, pikemmin luodaan hienovaraisia temaattisia viittauksia toislajisten elämään. Video liittää keramiikkaveistosten teemat vedenalaiseen maailmaan, simpukkainstallaatio luo pienen näköis-rantakaistaleen. Makkaratekniikalla kasvatetut vaaleat, munamaiset muodot nostavat esiin eliöstön herkät lisääntymistavat.

Anni-Sofia Knuuttila: Jokin katselee takaisin ja Henna Nuutisen Upoksissa 2.0 Galleria Rajatilassa 8.10.2024 asti ma–pe 13–18, la–su 12–16.

* *

Sodan jälkipuheita ja täydet seinät maisemaa

Paula Puoskarin kokonaisuuden väriskaala on yhdistelmä monta vihreää, turkoosin ja kullankeltaisen sävyjä. Teokset Dryadin seppele (lattialla) ja Dryadi – puiden suojelushenki, akryyli paperille, 2024. Kuva: Tiina Nyrhinen

Paula Puoskarin työskentely on maalaamiseen keskittyvää, kun taas Henri Airon tekniikkana on historiallisen materiaalin, dokumenttien, liikkuvan kuvan ja valokuvan yhdistelmää.

Paula Puoskarin osuus tuntuu jatkavan muissa gallerioissa nähtyjen näyttelyjen teemoja, mitä tulee luonnon tuhoutumiseen ja sen suojelun erilaisiin strategioihin. Hän ponnistaa menneistä vuosisadoista ja nostaa esiin kaksi myyttistä maiseman suojelijaa, Dryadit ja Colosson. Dryadit olivat kreikkalaisessa mytologiassa puita suojelevia nymfejä tai luonnonhenkiä. Jos puu kaadettiin, dryadi kuoli. Colosso taas viittaa 1580-luvun taiteilijan Giambolognan 1580-luvulla Mediceille tekemään veistokseen, jossa vuoristo on henkilöitynyt 14-metriseksi jättiläiseksi.

Puoskarin tekniikkana on monikerroksinen maalaus paperille. Ohut paperi on monien maalikerrosten jälkeen lähes sulautunut maaliin, ja pinnasta voi löytää viittauksia kallioihin, pilviin, veden heijastumiin, mutkitteleviin polkuihin ja lehtien suonistorakenteeseen.

Puoskarin kuvapinta kasvaa pienemmistä yksiköistä, ja keskellä kulkee paperien liitoskohtaan syntynyt viiva, kuin vesistön ja maankamaran yhtymäkohta. Yläpuolen kuva-aihe heijastuu hieman muuntuneena alaosaan ja virtaa monimetrisenä, yhtenäisenä kertomuksena pitkin gallerian seiniä. Koloristisesti yhtenäinen paletti tuo mieleen Lapin kirkkaankeltaisen ruskan ja kirkkaan turkoosit saivolähteet, vulkaaniset purkaukset ja luonnon sykähtelevän ytimen, jonka sydänfilmiä me henkeä pidätellen seuraamme.

Henri Airo on koonnut näyttelyksi kollaasin, joka kuvittaa uudelleen sota-ajan ”muistojamme” ja isänmaallista veteraanikulttuuria. Kuva: Tiina Nyrhinen

Henri Airon kuva- ja dokumenttikoosteesta syntyy kertomus, joka muistuttaa meitä siitä, miten historia rakentuu ja kuinka toisistaan poikkeavista kulmista samaa asiaa voi lähestyä. Erityistapauksena tutkitaan sitä, miten Tuntemattoman sotilaan eri elokuvaversioissa kahden kapinamielisen sotilaan teloittaminen on esitetty.

Airon näkökulma todistaa, että meillä sanotaan olevan sodan tapahtumista jonkinlainen kollektiivinen muisto, vaikka tosiasiassa taide on sen osaltaan meille valmistanut ja vahvistanut. Hänen mukaansa elämmekin pikemmin kollektiivisen mielikuvituksen aikaa, jonka avulla viimeisimpään sotaan liittyvät asiat muistetaan, ymmärretään ja jäsennetään vääristyneinä, haalistuneina ja painotuksiltaan vinksahtaneina. Tähän otsikon ajatukseen voinemme kuitenkin kollektiivisesti yhtyä: Sota on onnettomuus. Niin ihmiselle kuin luonnollekin.

Henri Airon Sota on onnettomuus ja Paula Puoskarin Dryadi ja Colosso Taidekeskus Mältinranta Galleriassa 15.10.2024 asti ti–to 12–18, pe-su 12–16.

Tiina Nyrhinen

Taiteen edistämiskeskus Taike tukee tänä syksynä kirjoittajan pirkanmaalaisesta kuvataide-elämästä kertovia juttuja.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua