Galleriakatsaus: Muotimaailman sykettä, tytöksi kasvamisen kauneus ja kauheus, minuuden muotoutumisen peilit ja tanssit metsässä

Kirsti Tuokon maalauksia Galleria Saskiassa. Kuvat: Katri Kovasiipi

Muotimaailman tyyppejä, tyylejä ja poseerauksia

”Du hast den Farbfilm vergessen, mein Michael
nun glaubt uns kein Mensch, wie schön’s hier war haha haha”

…eli suomeksi:

”Unohdit värifilmin, Michaelini,
nyt kukaan ei usko, miten kaunista täällä oli haha haha”

Näin lauloi Nina Hagen vuonna 1974 Michael Heubachin ja Kurt Demmlerin sanoin.

Kuvataiteilija Kirsti Tuokko on nimennyt Galleria Saskian näyttelynsä letkeästi tuon laulun sanoja lainaten. Tuokko jatkaa jo kauan sitten valitsemallaan tiellä. Häntä inspiroivat muotilehtien sivuilla loistavat tyylit, lehtien kiiltäviksi lakatut sivut, mallien häikäilemättömän tylyt ilmeet ja muotikuvien loistokkaat värit.

Tuokon maalauksissa värejä, muoteja ja tyylejä kantavat hyvin eri-ikäiset, kehoiltaan erimuotoiset ihmiset. Teosnimen ja maalauksen välinen ristiveto on hätkähdyttävimmillään teoksessa Mademoiselle Printemps (2022), jossa kevääseen pukeutuneen Neiti Kevään luurankomaisia kasvoja hallitsee kalman kylmä kosketus.

Vasemmalla Kirsti Tuokon maalaus Mademoiselle Printemps (2022), oikealla Outfit With Plaster and Dust (2022).

Mallimaailman raakuus naiskehoihin kohdistuvissa vaatimuksissa tulee näin vähän verhotusti esiin, enkä ole teoksia katsoessani varma, onko tuohon maailmaan liittyvä kritiikki nyt pelkästään katsojan silmissä.

Tuokon maalauksista löytyy myös vahva viittaus taidehistoriaan, maalaus High End Fashion (2022) on ilmetty Mondrian-viittaus. Tai oikeastaan viittaus siihen, miten suosittu Piet Mondrianin (1872–1944) puhtaisiin pääväreihin keskittyvä, mustilla viivoilla rytmitetty nelikulmaisiin kenttiin jaettu graafisuus on ollut eri yhteyksissä. Siitä on syntynyt kangaskuoseja, ja Pariisissa on esimerkiksi kauttaaltaan Mondrian-pastissein sisustettu kahvila.

Tuokon teosten maalauksellisuus on virtaavaa ja rentoa. Hän maalaa pleksin nurjalle puolelle öljyväreillä ja katsoo maalauksen lopullisen todellisuuden itsekin vasta, kun se on valmis. Kun maalaus on muovipleksin nurjalla puolella, katsojaa vastassa on pleksin sileä pinta, kuin muotilehden kiiltävä sivu tai puhelimen näytön kiilto. Pleksiä vasten liukuvaan öljyväriin jääneet sattuman soitot luovat teoksiin yllätyksellisyyttä ja ekspressiivistä elämää.

Saskian näyttelyssä pukeutumista, tyylejä ja poseeraamista esittävien maalausten rinnalla on sarja selfie-tyyppisiä maalauksia kasvoista. Niidenkin aiheina ovat tyylit ja tyypit. Tuokon maalaustekniikka tukee henkilöhahmojen ilmavaa luonnosmaisuutta.

Some-ajalle keskeinen itsensä esittäminen, itsensä representoiminen, on maalausten pääaihe. Tuokko keskittyy asentoihin, ilmeisiin, itsensä näyttämisen asenteisiin. Hän toteaa, mutta ei ota kantaa. Maalauksista voi aistia myös eri vuosikymmenten viehätystä.

Kirsti Tuokko: Du Hast Den Farbfilm Vergessen – maalauksia. 26.10.2022 saakka, Galleria Saskia, Pirkankatu 6, Tampere, ma–pe 12–18, la–su 12–16.

* *

Tytöksi kasvamisen ristiriidat ja naisen nautinto

Ida Nisonen: Tyttönä olemisen taito (mustesuihkutuloste, sekatekniikka, hiukset, kierrätysmateriaali, 2022).

Tyttöyden ja naiseuden tunnusmerkit: hame, korkokengät, poninhäntä, jalkojen sopiva (tai ”sopimaton”) asento istuen otetuissa valokuvissa. Hameenhelma, voiko vai pitääkö sen alta näkyä jotain – ja miten kovasti pitää peittää tai paljastaa se, mitä hameenhelman alla on. Huolella punatut huulet, alati hymyilevät, ilmehtivät tai puhuvat; suupielet – mieluiten eivät koskaan alaspäin kääntyneinä.

Näyttelyn nimi Lip Service on monimerkityksinen. Se tarkoittaa esimerkiksi pelkkää tyhjää puhetta hyvän asian puolesta – puhetta ilman tekoja. Se voi tarkoittaa myös naiselle annettavaa suuseksiä.

Ida Nisosen Galleria Rongan näyttely on runsas, värikäs, hauska ja samalla sisällöiltään voimakas. Se tuo eteemme kevyellä ja valoisalla otteella painavia aiheita. Nuo aiheet kumpuavat kaksoisstandardista, jolla tyttöyttä ja naiseutta arvotetaan ja jonka voimalla ihmistaimia yhä kasvatetaan sosiaalisesti hyväksyttävään tyttöyteen ja naiseuteen.

Hyvänä esimerkkinä tästä ovat installaatiot Tyttönä olemisen taito sekä Tyttö ja helmi (2022). Tytön siisti poninhäntä silkkinauhoineen on tyttönä olemisen sievä, siveä ja viaton perusoletus, samalla kun huulten välissä oleva, pilleriltäkin näyttävä helmi muistuttaa tyttöön ja naiseen kohdistetuista kirjoittamattomista vaatimuksista, joita varsinkin tytön itsensä on hyvin vaikea hahmottaa. Säännöt voivat näet myös muuttua milloin tahansa kesken pelin.

Englannin kielen käsite The bitter pill, katkera kalkki, tulee mieleen näiden teosten symboliikasta. Tyttöyteen ja naiseksi kasvamiseen liittyy paljon ns. välttämättömyyksiä, jotka ovat tukalia, epämiellyttäviä, ulkoisesti joskus ikään kuin hienojakin asioita (vertaa helmen täydellisyys ja arvokkuus), mutta samalla ne ovat kultaisia kahleita. (Ole kaunis, ole sävyisä, syö pillerisi, älä tule suunnittelemattomasti raskaaksi, älä ole hankala, älä ole äänekäs, menesty, saa loistavat arvosanat, saa loistava työ, saa loistava aviopuoliso; saa lapsia, joista tulee voittajia.)

Nisosen taiteen taustavoimina ovat feministifilosofien Luce Irigarayn ja Simone de Beauvoirin kirjoitukset. Taiteensa välineinä hän hyödyntää valokuvausta, kierrätysmateriaaleja ja metsästä löytämiään materiaaleja. Tässäkin näyttelyssä nähdään niin valokuvaa, installaatioita kuin videoteoksiakin.

Kokonaisuus on eloisa ja herkullinen. Nisonen onnistuu vaikeimmassa: hän käsittelee taiteensa avulla hankalasti sanallistettavia ja vaikeita tunteita herättäviä aiheita kepeän energisesti mutta syvällisesti.

Ida Nisonen: Lip Service. 10.11.2022 saakka, Galleria Ronga, Rongankatu 1 C 9, Tampere, ti–pe 12–18, la–su 12–16.

* *

Kuinka itse erotetaan ei-itsestä

Leonor Ruiz Dubrovin: Self I ja Object, öljy kankaalle (2022).

Leonor Ruiz Dubrovin keskittyy Mältinrannan Gallerian näyttelyn maalauksissaan käsitteeseen Alterity. Näyttelytiedotteensa aluksi hän määrittelee tuon käsitteen seuraavasti: se ”ymmärretään yleensä kokonaisuutena, jonka vastakohtana identiteetti rakentuu. Se tarkoittaa kykyä erottaa toisistaan itse ja ei-itse, ja näin ollen olettaa vaihtoehtoisen näkökulman olemassaoloa.”

Voi siis hieman suoraviivaisemmin ajatella, että näyttely käsittelee lopulta minuuden tai identiteetin rakentumisen ehtoja. Maalausten lähtökohtana olevan maailmankuvan perusoletuksena ei ole ihmisen mahdollisuus eheään ja muuttumattomaan minuuteen. Mahdollisia ovat vain ajassa ja tilassa muuttuvat yksilöllisyyden tunteet, joiden rakennusaineina ovat ’minän’ ohella ’toinen’ ja monet erilaiset ulkoiset tekijät.

Leonor Ruiz Dubrovinin maalaukset on ripustettu pääosin pareiksi, joista toinen edustaa ihmistä tai jotakin näkyvää osaa ihmisestä, toinen esinetodellisuutta, jolla on jokin tunnistettava yhteys tuohon toisen maalauksen ihmiseen. Kunkin maalausparin vuoropuhelusta nousee esiin häivähdys jostain mahdollisesta yksilöllisyyden kokemuksesta.

Yhdeksän maalauksen sarja Self recognition (2022) avautuu katsojalle eräänlaisena pelinä. Kun kaikki muut näyttelyn teokset ovat esillä pareina, näistä yhdeksästä alkaa etsiä vastaavuuksia: mitkä näistä maalauksista sopisivat pareiksi?

Taiteilijan kädenjälki on tarkkaa ja taitavaa. Koen sen hyvin läheiseksi sukulaiseksi Kari Vehosalon tavalle maalata.

Matka kuolleen kirjailijan kadonneeseen huoneeseen

Näkymä Taidekeskus Mältinrannan Studioon, Juuso Noronkosken näyttelyyn Winter Garden.

Mältinrannan Studiossa Juuso Noronkosken näyttely Winter Garden saattelee katsojat kokemukseen huoneesta, jota ei enää ole. Avaimena kokonaisuuden hahmottamiseen toimii lattialta poimittava A4-kokoinen tuloste, jonka saa ottaa myös mukaansa. Sen runollinen teksti kertoo kirjailijan huoneesta, joka on tuhoutunut koko kaupungin tuhoutuessa toisen maailmansodan pommituksissa, ja joka on jälleenrakennettava.

”Ymmärrät miksi kirjailijan talo oli jälleenrakennettava. Ymmärrät seinien välttämättömyyden, sen, että ilman seiniä näkisit kaiken etkä ymmärtäisi mitään.”

Tekstin kertojalle kirjailijan sanat ovat merkinneet hänen itsensä löytämistä. Kun kirjailijaa ei enää ole, hänen asuttamansa huoneet ovat ottaneet kertojan mielessä kirjailijan paikan.

Näyttelyn kantavana ideana on pohtia historiankirjoituksen ja siihen perustuvan kulttuurin merkitystä yksilöllisen identiteetin rakennusaineina. Lukeneisuus on ollut terminä merkittävä vielä 50 vuotta sitten, mutta mitkä ovat sen mahdollisuudet ja ulottuvuudet nykyajassa?

Lukeneisuuden ja oppineisuuden käsitteet kuvaavat nykymenossa ehkäpä historialliseksi ilmiöksi vaipumassa olevaa eurooppalaista sivistyneistöä ja sen kulttuuria. Niiden ohella näyttelyn keskeinen elementti ja nimiteos on installaatio Winter Garden.

Noronkoski on kiteyttänyt valtaapitävän luokan ympäristöönsä kohdistaman kontrollin talvipuutarhan käsitteeseen. Siinä luotiin ikuinen kesä ja kasvun mahdollisuus keskelle lunta ja pakkasta. Noronkosken talvipuutarha kääntää ilmiön ylösalaisin: vitriinissä sataa tauotta lunta. Videoprojisoinnin avulla hän myös kyseenalaistaa sisä- ja ulkopuolen väliset suhteet ja niiden vakiintuneiksi mielletyt paikat.

Äärimmilleen pelkistetyssä, harkitussa näyttelykokonaisuudessa on kosolti filosofista sisältöä, joka avautuu vähitellen, kuin sipulia kuorisi. Teosten tekniikoina ovat valokuva, video, ääni-installaatio ja kirjoitus.

Leonor Ruiz Dubrovin: Alterity. Juuso Noronkoski: Winter Garden. 8.11.2022 saakka, Taidekeskus Mältinranta, Kuninkaankatu 2, Tampere, ma–to 12–18, pe–su 12–16.

* *

Moniaistista improvisaatiota ja metsän lumoa

Laura Laurila: Puiden lomassa, akryyli kankaalle (2022).

Laura Laurilan voimakkaan koloristiset, intensiivisille värikentille perustuvat abstraktit maalaukset käyvät vuoropuhelua vaahtomuovista rakennettujen, metsän aluskasvillisuutta, sammalmättäitä tai kiviä viitteellisesti imitoivien elementtien kanssa. Yhdelle ”kivelle” katsoja voi myös istahtaa, laittaa kuulokkeet korville ja syventyä musiikillisen ääniteoksen seurassa katselemaan Laurilan maalauksia.

Näyttelyn toinen taiteilija, Inka Hannula, on panostanut teoksissaan tanssin ja maalauksen yhteispeliin. Esimerkiksi maalauksen Talvi (2022) rinnalla videoteos havainnollistaa, miten maalaus on syntynyt tanssi edellä. Tanssitaiteilija Susanna Särkioja ja Inka Hannula itse luovat tanssi-improvisaatiota, Teemu Raudaskoski on mukana musiikki-improvisaation voimalla. Hannula on maalannut improvisaatiosessioiden jälkeen välittömästi kankaalle ne muodot ja värit, joita tanssi ja musiikki hänessä synnyttivät. Videot tuovat näyttelytilaan mukaan performatiivisen elementin.

Inka Hannulan maalaukset Talvi (2022) ja Rönsyilevät unelmat (2022), sen vieressä oikealla videoteos Rönsyilevät unelmat, johon on dokumentoitu maalauksen tanssivetoinen tekoprosessi.

Prosesseina syntyneisiin maalauksiin tanssin virtaavuus välittyy orgaanisuutena, kiemuroina, kirkkaina väreinä ja vahvoina kontrasteina. Galleria Koppelon yläkerrassa on nähtävillä myös muutama teos, jotka edustavat Hannulan varhaisempaa tyyliä hassunkurisine, sympaattisine otuksineen.

Inka Hannula & Laura Laurila: Tanssi yli sammalten. Galleria Koppelo, Kauppakatu 14, 30.10. saakka ti–pe 12–18 ja la–su 12–15.

Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat
Taiteen edistämiskeskus (Taike) on tukenut kirjoittajan työskentelyä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua