Anna WildRosen pahkateoksia Galleria Koppelossa.
KUVATAIDE | Katri Kovasiipi kirjoittaa Tampereen gallerioista: Anna WildRosen villit maailmat Koppelossa, Markku Arantilan, Jukka Hepoluhdan ja Jari Julan maalauksia Saskiassa sekä Sami Sänpäkkilä ja Jukka Suhonen Mältinrannassa.
Vapaudesta ja runsaudesta kasvaa mielekkyys
Anna WildRose (s. 1951) on taiteilijana aidosti omintakeinen. On jokseenkin varmaa, ettei hänen työskentelynsä olisi näin villiä, estotonta, runsasta ja energistä, jos hän olisi valmistunut vaikkapa taiteen maisteriksi tai käynyt ammattikorkeakoulutasoiset kuvataiteilijan opinnot.
Kun vuosia sitten näin WildRosen teoksia ensimmäistä kertaa, en sijoittanut häntä päässäni edes ITE-taiteen lokeroon. Olin vain yksinkertaisesti hurmaantunut taiteilijan osoittamasta pelottomasta tekemisen vapaudesta, joka tuntui hänen teostensa läheisyydessä tarttuvan omaankin mieleen, ainakin hetkeksi.
Teosten energia tarttui ja loi tunteen, että elämä tosiaan sittenkin on elämisen arvoista, se voi olla rikasta, se voi olla löytöretki ja seikkailu, ja mikä tahansa hyvä voi sittenkin olla mahdollista, jopa omalle kohdalle sattuakseen – varsinkin jos itse alkaa tehdä asian hyväksi jotain ja siten raottaa hyville löydöille ja onnellisille sattumuksille ovea.
WildRosen teokset ovat kollaaseja, jotka rakentuvat jonkin vanhan, käytetyn esineen päälle tapettiliisterin tai liiman avulla. Nappien, simpukankuorien, helmien, glitterien, ties minkä löytö- ja kierrätystavaran kuorruttamana mikä tahansa tuttu, arkinen ja joskus jopa vastenmieliseksikin koettu esine puhkeaa kukkimaan outoa uutta elämää, joka ei ole koskaan yksiselitteinen.
Teosten runkona oleviksi löytöesineiksi ovat sopineen niin WildRosen itsensä inhoamat pahkat kuin roskalavalle joutumaisillaan olevat silityslaudat. Kolmesta silityslaudasta on syntynyt juhlavaa pyhyyttä tavoitteleva triptyykki, muhkuraiset pahkat ovat kasvaneet koristeellisiksi maljoiksi. Sama pelkistetyn totinen kasvokuva taas kehittyy erilaisilla konteksteilla kuorrutettuna loputtoman moniksi, toisistaan suuresti erottuviksi teosversioiksi ja saa pohtimaan, miten suuri valta ympäristöllä, kasvatuksella, kulttuurilla johon synnymme ja jossa kasvamme, lopulta onkaan siihen, mitä meistä yksilöinä lopulta voi tulla. Positiivisesti ajateltuna samalle hahmolle avautuu rajaton määrä mahdollisia toteutumisen ja kukoistuksen muotoja.
Taiteilijan motto on ”Enemmän on enemmän”, ja hän rohkaisee muitakin viemään teoksensa äärimmäisyyksiin: jos teoksesta näyttää tulevan ruma, siitä pitää tehdä vielä rumempi, jos siitä näyttää sukeutuvan kaunis, sen kauneutta pitää vain lisätä entisestään. WildRose on verevä esteetikko, joka hallitsee yhtä aikaa isommat muodot ja pintatekstuurin pienimmätkin yksityiskohdat.
Anna WildRose: Pyhä yksinkertaisuus -triptyykki (2011).
WildRosen teokset puhuttelevat katsojaa suorasukaisella, häikäilemättömällä överiydellään. Asenne on yhtä aikaa barokkimaisen krumeluuri ja ilmaisussaan pröystäilyä kaihtamaton, mutta samalla ehdottoman ekologinen. Kaikki näissä teoksissa näkemämme on kierrätettyä, saatua tai löydettyä. Silti kaikki hänen teoksensa ovat hengeltään tuoreita ja ainutlaatuisia, koska jokainen kimalteensirunenkin on käynyt läpi WildRosen taianomaisen mankelin, jossa esinehylkiöt saavat syntyä uuteen loistoonsa.
Juuri tässä on WildRosen taikuus, josta voi analogiana syntyä ajatuspolku suurempaan elämän arvostukseen. WildRosen metodi keskittyy esineisiin, mutta niihin luomansa lumovoiman kautta se johdattaa myös hylätyn tai unohdetun, tehokkaan kulutusyhteiskunnan tarpeettomaksi tai ei-toivotuksi tuomitseman eliön, eläimen, kasvin tai ihmisen uuteen arvonnousuun.
Teostensa katsojille hän tuntuu lähettävän myös voimakkaan kutsun: tämä metodi on jokaisen opittavissa, tekemisen kautta voi löytää niin iloa kuin oman elämänsä kipupisteitä, oman taiteen tekemisestä voi kehittyä elämää kannatteleva merkitys.
WildRose on toteuttanut työpajoja, joissa hän on opettanut kierrätyskollaasitekniikkaansa hyvin monenlaisille ihmisille. Näyttelytiedotteessaan hän kertoo, että nuorin hänen oppilaansa on ollut 2-vuotias, vanhin 93-vuotias. Ryhmissä on ollut niin taiteilijoita, opettajia, mielenterveyskuntoutujia, maahanmuuttajia kuin uskon omiin mahdollisuuksiinsa menettäneitä ihmisiä.
Taiteilija Anna WildRose, yksityishenkilönä rautalampilainen Pirkko Toiviainen, on elänyt elämän, joka kasvatti hänet taiteilijaksi. Hän tuli äidiksi jo varsin nuorena, opiskeli lastentarhanopettajaksi, teki työuran, erosi, sairastui masennukseen – ja taiteeseen ryhtymisellä oli suuri merkitys myös hänen toipumisensa tiellä.
Hänen näkyvyytensä näyttelyissä on usein toteutunut ITE-taiteen kontekstissa, mutta ei aina. Galleria Koppelossa hänen taidettaan on nyt esillä jo toista kertaa, eikä hänen teoksiaan tällaisessa yksityisessä gallerianäyttelyssä välttämättä halua tai muista raamittaa ITE-taiteeksi.
Anna WildRose: Ja niin nainen loi miehen omasta kyynärpäästään (2017).
Toimittaja Irene Pakkanen on kirjoittanut WildRosesta kiinnostavan, monipuolisen ja hyvin arvostavan artikkelin kirjaan ITE poluilla (Maaseudun, Sivistysliitto 2022), ja myös tähän tekstiin voi nyt tutustua Koppelossa käydessään.
Artikkeli tuo esiin sen, ettei WildRose itse haluaisi tulla määritellyksi ainakaan pelkästään ITE-taiteilijaksi. Suomalaisen ITE-taiteen kentässä on nykyään elinvoimaa ja hyvin organisoitua toimintaa, joka luo luontevia esityspaikkoja WildRosen kaltaisille itseoppineille, suurten kaupunkikeskusten ulkopuolella asuville taiteilijoille. Hänen teoksensa kuuluivat mieleenpainuvimpaan parhaimmistoon esimerkiksi kesällä 2021 Ilomantissa järjestetyssä, mainiossa ja laveassa Ihmeiden ILO!TALO -näyttelyssä, jonka kuraattorina toimi Nokialla asuva taiteilija, Maaseudun Sivistysliiton vuoden 2020 ITE-taiteilijaksi nimeämä Paula Huhtanen.
Anna WildRose alkoi työstää sarjan Trumpputinit-kollaaseja vuonna 2014, jolloin Venäjä miehitti Krimin.
1990-luvulta alkaen Anna WildRosen teoksia on ollut esillä lähes sadassa näyttelyssä Suomessa, Unkarissa, Hollannissa, Venäjällä ja etenkin Virossa. Kotimaassa hänen näkyvyytensä voi odottaa vain kasvavan.
Kuten kirjailija Juha Siro kirjoitti julkisessa Facebook-päivityksessään 5.3.2023 Anna WildRosen näyttelystä Galleria Koppelossa: ”Tässä on teille taiteilija, joka ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota!”
Anna WildRosen Maailmat. Galleria Koppelo, Kauppakatu 14, Tampere, 2.4.2023 saakka ti–pe 12–18, la–su 12–15. Musiikkiteatteriesitys Anna WildRosen Maailmat Kulttuuritalo Laikun Musiikkisalissa, Keskustori 4, sunnuntaina 26.3. klo 15.
* *
Kolme iloista maalaria
Taiteilijakolmikko Markku Arantila, Pekka Hepoluhta ja Jari Jula olivat esillä esimerkiksi marraskuussa 2021 Voipaalan taidekeskuksessa Valkeakoskella. Silloin heidän yhteisnäyttelynsä teemana oli Aamu – päivä – yö. Nyt he ovat toteuttaneet yhteisnäyttelyn teemalla Tiritomba!
Näyttelynimien jatkumossa tämä näyttely asettuu samalle linjalle vuonna 2021 Hämeenlinnan Verkatehtaalla nähdyn Tiko Tikon ja Ruotsinpyhtäällä nähdyn Caramban kanssa. Huolettomat rallattelut näyttelyiden niminä antavat taiteilijoille vapauden tuoda yhteisnäyttelyihin mitä milloinkin huvittaa.
Jokainen heistä vetääkin yhteisnäyttelyissä omaa linjaansa, mutta sulassa sovussa toistensa kanssa, hyväntuulisella otteella. Kolmen aivan erilaisen maalarin teokset solahtavat varsin hyvin Saskian kaltaiseen avaraan, usean näyttelyhuoneen tilaan, vaikka eivätpä ne keskenään sen kummemmin keskustele eivätkä kinastele.
Arantilan maalauksia ohjaa mielikuvitus
Markku Arantilan akvarellimaalauksissa korostuivat aiemmin surrealistisen villit yksityiskohdat, moneen suuntaan ajatuksia kuljetteleva kuvakerronnan rikkaus. Nyt Arantila on keskittynyt öljymaalauksiin, joissa niin kuvallisia kuin kerronnallisiakin elementtejä on vähemmän kuin lämmöllä muistelemissani villeissä akvarelleissa.
Markku Arantila: Ziriuksen vanha kuningas Hibidubimba XII (2022, öljy kankaalle).
Vaikka Arantilan maalaukset ovat tulleet tavallaan selkeämmiksi, nopeammin hahmotettaviksi, tyylin ydin on säilynyt. Arantila liputtaa edelleen mielikuvituksen puolesta, hänen maalaustensa hahmot eivät kärsi reaalimaailman rajoitteista.
Nyt Arantilan teokset saattavat olla aiempia akvarelleja helpommin lähestyttäviä ja nopeammin katsottavia, tavallaan seesteisempiä, yleisesti ottaen ja yleisesti olettaen kevyempiä vastaanotettavia. Pakko kuitenkin myöntää, että ainakin itse olen kokenut ne vanhat akvarellit innostavammiksi ja kiehtovammiksi. Ne eivät tee kompromisseja.
Siinä, missä Arantila olisi ennen pistänyt monen tämän näyttelyn maalauksen kuvasisällöt ja ainekset yhteen ohuilla siveltimillä yksityiskohtaisesti maalattuun akvarelliin, nyt kukin mielikuvituksella juhliva kuva-aihe elää paksuin pensselein maalatuissa erillisissä öljymaalauksissa. Kokonaisuutena toteutukset ovat vähän yksiniitisempiä kuin ennen, joskin maalausjälki on mehevää, värimaailma rikasta ja voimakasta. Sadunomainen ja surrealistinen mielikuvituksen voima on Arantilan teosten tärkein lähtökohta edelleen.
Hepoluhta maalaa valon vaihteluita
Pekka Hepoluhdan maalauksissa korostuu valo. Hänen teostensa aiheet ovat näkymiä työhuoneesta, jossa katse kiinnittyy yksittäisiin esineisiin, valon vaikutukseen niissä ja niiden ympärillä. Hepoluhta antaa teostensa pinta-alasta valtaosan valon täyttämälle tyhjälle.
Pekka Hepoluhta: ”30.4” (öljy, 2022).
Valo elää Hepoluhdan pehmeänsävyisten teosten värimaailmassa, näitä teoksia katsoessaan voi kokea uivansa aamunkajon lämmittämässä valossa, keskipäivän lämmössä, kesän kirkkaudessa tai talven kylmässä sinerryksessä. Hepoluhta on nimennyt teoksensa päivämäärillä, joten niistä muodostuu eräänlainen vuodenaikojen vaihtelua kuvastava visuaalinen valopäiväkirja.
Hepoluhdan ilmaisultaan pelkistettyjen, äärimmäisen pehmeiden sävyjen ja lempeän muotokielen äärellä alkaa (edelleen) herkästi ajatella myös Giorgio Morandin maalauksia. Maalausten kompositiossa, teoksissa kuvattujen esineiden sommittelussa Hepoluhta hakee yllätyksellisyyttä ja pyrkii rikkomaan totunnaisuuksia. Maalausjälki on melko siloittelematonta, välillä eloisa rosoisuus saattaa lipsahtaa vähän suttuisen puolelle.
Jula pohtii hyveiden ja paheiden roolia ajassamme
Jari Jula iskee ajankohtaisella teemallaan keskelle Suomen eduskuntavaaleja.
”Tämän näyttelyn suunnittelu alkoi pohdinnalla, onko antiikin paheista tullut nykyajan hyveitä. Antiikin paheita olivat sellaiset asiat kuin mielettömyys (viisauden käyttämättömyys), pelkuruus (rohkeuden käyttämättömyys), turmelus (oikeamielisyyden käyttämättömyys) ja himo (kohtuullisuuden käyttämättömyys). Maailmantapahtumia seuratessa tulee vahva tuntu, että paheet ovat korvanneet hyveet”, taustoittaa Jula koko Saskian Tiritomba!-yhteisnäyttelyn lähtökohtia.
Jari Jula: Puoluekokous (öljy ja akryyli mdf-levylle, 2022).
Aihetasolla antiikin maailman läsnäolo toteutuu tosin ainoastaan Julan teoksissa, ei Arantilalla ja Hepoluhdalla. Maalareina he ilmoittavat kuitenkin pyrkivänsä antiikin hyveisiin, asenteinaan viisaus, rohkeus, oikeamielisyys ja kohtuullisuus. Ei aivan pieniä tavoitteita, ja samoja soisi tietysti poliittisille päättäjille varsinkin näin vaalien alla.
Jula avaa oman näyttelyosuutensa railakkaasti maalauksella Pienpuoluetentti (2022). Kyllähän se pysäytti, ja huvittikin, varsinkin kun näin teoksen juuri Ylen Pienpuoluetenttiä seuraavana päivänä.
Jula jatkaa poliittisen vallan käyttäjiin kohdistuvan satiirisuuden linjaa mm. maalauksissaan Puoluekokous (2022), Vaaliteltat (2023), Puoluehallituksen moraalinen dilemma (2023), Puolueen nuorisojärjestön virkistyspäivä (2022) ja Puolue-eliitti vaaliteltalla (2023). Teosten nimeäminen on johdonmukaista ja ajankohtaisesti osuvaa.
Jari Jula: Puolue-eliitti vaaliteltalla (akryyli, öljy ja seinätasoite mdf-levylle, 2023).
Hän rakentaa maalauksensa kiinnostavasti, monikerroksisesti, monitasoisesti. Teoksen pinta-ala voi jakautua kenttiin, joissa on toteutettu luonnostelumaista lyijykynäpiirrosta suoraan maalauspohjalle, voimakasta monokromaattista tai abstraktia väripintaa, jota vasten tai jonka oheen piirtyy dramaattinen, kerronnallinen kohtaus.
Julan maalauksissa surrealististen ja ekspressiivisten keinojen hyödyntäminen ei ole poikkeuksellista, mutta niiden ytimenä on maalauksen itsetiedostuksesta kertovaa metatason käsittelyä, katsojan vieraannuttamista tarinallisuudesta – eli teknisiä toteutuskeinoja, jotka muistuttavat, että näissä teoksissa kyse on ennen kaikkea maalauksen todellisuudesta, ei todellisuuden kuvista.
Tiritomba! Markku Arantila – Pekka Hepoluhta – Jari Jula. Galleria Saskia 29.3.2023 saakka, Pirkankatu 6, Tampere, ma–pe 12–18, la–su 12–16.
* *
Sänpäkkilä keksittyjen rituaalien jäljillä
Sami Sänpäkkilän valokuvataiteen näyttelystä Galleria Rongassa on kulunut vasta vähän reilu puoli vuotta, joten mennessäni katsomaan hänen uutta näyttelyään Mältinrannan Studiossa olin vähän epäluuloinen. Arvelin näkeväni pääosin samaa kuin taannoin Rongassa.
Sain kuitenkin ilahtua: Sänpäkkilä on rakentanut ytimeltään varsin erilaisen kokonaisuuden. Nyt valokuvateoksia yhdistävänä teemana on Rituaali sateenkaarelle, eräänlainen keksittyjen rituaalien mysteeri. Kuvissa toistuu usein tähtiaihe, kuten uudemmissa teoksissa Tähtishoppailija (2022) ja Kuolemantähti (2022) sekä jo Rongassa aiemmin nähdyissä teoksissa Tähtien väliset kudelmat (2021), Tähtihautomo (2021) sekä Unissakävelijä ja juhannusyön tähti (2021).
Vaikka mukana on uusien teosten rinnalle teemaan sopivia vanhempiakin, tuoreessa näyttelykokonaisuudessa ja tässä eri galleriaympäristössä nekin toimivat uudella tavalla. Maagisen realismin yllä leijuu kevyt tähtipöly, joka ei ole kuitenkaan totista hengellistä kiristelyä, vaan lempeää leikkiä.
Keskellä Sami Sänpäkkilän valokuvateos Rituaali sateenkaarelle (2022), sitä ympäröi teossarja Sateenkaarien kirjat (Punaisesta valkoiseen, 2022).
Näyttelytiedotteessaan Sänpäkkilä kertoo itselleen tapahtuneista kohtaamisista ja sattumista, joissa voi ainakin kuvitella olleen jotain magiaa. Parista tällaisesta tapahtumasta Sänpäkkilä oli pyytänyt myös selitystä tekoäly ChatGPT:ltä. Tekoälyn tuottama selitys on vallan hilpeän absurdi, ja voisi sanoa, että se on myös totunnaisia kulttuurisia paradigmoja rikkova. Mältinrannan Studiossa senkin pääsee Sänpäkkilän tiedotteesta lukemaan.
Sami Sänpäkkilä: Rituaali sateenkaarelle. Studio Mältinranta, 28.3. saakka, Kuninkaankatu 2, Tampere, ma–to 12–18, pe–su 12–16.
* *
Suhonen maalaa unenomaisia merkitystihentymiä
Joensuulaisen taiteilijan Jukka Suhosen ekspressiiviset akryylimaalaukset ja tussipiirrokset hakevat ilmaisua ennen kaikkea sisäisille kokemuksille. Ne kaihtavat sanallista ilmaisua, määrittelyitä, ne eivät pysy missään lokeroissa tai eivät salli itseensä kohdistuvia suljettuja merkityksiä. Ne väistävät analyyttisia tulkintoja, ne ovat ikään kuin pakenevia hetkiä.
Maalaus on jälleen nimenomaan maalaus, ei minkään vallitsevan olotilan kuva tai esitys. Suhonen itse toteaa, että Ukrainan raaka sota ja siihen liittyvä absoluuttinen paha ovat järkyttäneet häntä ja siirtyneet kuviksi hänen tuoreisiin teoksiinsa.
Jukka Suhonen: The Warlord (2023).
Näistä maalauksista voikin aistia pahan olon ja kärsimyksen vaikutusta, mutta silti ne ovat ennen kaikkea taideteoksia, jotka voivat auttaa pahoinvointia aiheuttavien maailmantapahtumien kestämisessä niin tekijäänsä kuin katsojaansa. Kun asiat, joita emme pysty sanoittamaan, tulevat taiteilijan käsien kautta näkyviksi, ne voivat saavuttaa suoran yhteyden alitajuntaamme, sanoilla vaikeasti tavoitettavaan osaan sisimmästämme. Ne ovat ikään kuin unia, jotka huuhtovat mielemme syvyyksistä pois pahaa, kuormitusta ja kuonaa. Unen tai taidokkaan, tiheän runon tavoin ne kiteyttävät kokemuksiamme, pelkojamme, suhdettamme menneeseen ja tulevaan.
Jukka Suhonen: Jo joutui armas aika. Galleria Mältinranta, 28.3. saakka, Kuninkaankatu 2, Tampere, ma–to 12–18, pe–su 12–16.
Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat
Suomen Kulttuurirahasto on tukenut kirjoittajan työskentelyä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Larissa Sansour risteilee muistoissa ja menetyksessä mutta rakentaa myös tulevaisuutta – näyttely Amos Rexissä
KUVATAIDE | Amos Rexin näyttelytila on muuttunut Larissa Sansourin ja hänen tuotantotiiminsä käsittelyssä immersiiviseksi, katsojan sisäänsä sulkevaksi teokseksi.
Ilottoman ulkokuoren alla on väkeviä tunteita – arviossa Ateneumin Gothic Modern -näyttely
KUVATAIDE | Ateneumin suurnäyttely pyrkii osoittamaan miten osa eurooppalaisista 1800–1900-luvun vaihteen taiteilijoista vaikuttui keskiajasta.
Aino Kannisto sai tilaisuuden uppoutua Berliinin kulttuurihotellin tunnelmaan – näyttely Ruovedellä
KUVATAIDE | Aino Kanniston Hotel Bogota -näyttely vahvistaa Vinhan galleriaa kulttuuritilana. Kuvat kertovat toimintaansa lopetelleesta hotellivanhuksesta.
Galleriakatsaus: Taide käsittelee perheen surua, luontokatosurua ja sodan kollektiivista surua
KUVATAIDE | Tiina Nyrhinen kirjoittaa Jyri Pitkäsen, Pauliina Heinäsen, Dominik Fleischmannin, Henri Airon, Paula Puoskarin, Anni-Sofia Knuuttilan ja Henna Nuutisen näyttelyistä Tampereella.
