Hevoskauppaa ja rahanpesua – Auli Mantilan Transport on kansainväliset mitat täyttävä rikossarja

Ville Virtanen, Pirkko Hämäläinen ja Antti Virmavirta. Kuva: Sami Kuokkanen / Tekele Productions Oy

Mieskatseen täydellinen puuttuminen! Se on Auli Mantilan Transport-tv-sarjan raikkain saavutus. Kerrankin kamera ei kiertele nuoren naisnäyttelijän vartalon ympärillä, eikä sen puoleen kenenkään muunkaan.

Sarjan perusta on vahvat naiset. Pirkko Hämäläisen esittämä pankinjohtaja, Emmi Parviaisen sukkelaliikkeinen toimittaja ja Maria Heiskasen vakuutusetsivä muodostavat tarinan keskeisen trion. Mantilalla on selvästi ollut agendana tarjota rooleja keski-ikäisille näyttelijöille, ja valinnat ovat sekä osuvia että toimivia. Naiskolmikon lisäksi muun muassa Antti Virmavirta ja Arttu Kapulainen tekevät mainiot roolisuoritukset.

Transport on kansainväliset standardit täyttävä sarja niin introa kuin belgialaisen Jeroen Swinnenin musiikkia myöten. Sarja kertoo hämärästä elintarvikekaupasta ja rahanpesusta, ja muistuttaa useaan otteeseen – niin konnien kuin rehtienkin suulla – että järjestelmät perustuvat luottamukseen. Tarpeeksi kyvykäs ja häikäilemätön yksilö pystyy halutessaan käyttämään väärin muiden hyväuskoisuutta.

Sarjan henkilöt ovat taiten rakennettuja, ja heidän elämänsä imaisevat katsojan nopeasti mukaansa. He vain ovat hämmästyttävän luottavaisia uhkailevia rikollisia sekä tuttavalliseksi heittäytyviä tuntemattomia kohtaan. Katsoja melkein toivoo että saisi pelätä heidän puolestaan, mutta aika pian käy selväksi, että jännitysgenrestä huolimatta sarjan maailma on pääosin turvallinen.

Toimintakohtausten puuttuminen asettaa Transportin enemmän eurooppalaiseen kuin amerikkalaiseen elokuva- ja tv-sarjaperinteeseen. Tarina välttelee väkivallalla mässäilyä ja kerronta on sangen toteavaa. Vaikka valinnan ymmärtää, tarina jää silti hieman tasapaksuksi.

Myös huumoria olisi voinut olla enemmän. Mantilamaista synkkää, rivien väliin kirjoitettua huumoria on kyllä tarjolla, mutta enemmällekin irrottelulle olisi ollut sijaa. Esimerkiksi kännisen kemianopettajan oppituntitolskaamisesta olisi saanut hauskan ja jännitteellisen kohtauksen, mutta se ohitetaan kokonaan.

Emmi Parviainen. Kuva: Maarten De Bouw / Tekele Productions Oy

Kepeyttä olisi kaivattu myös hahmoihin ja dialogiin. Kaikki sarjan henkilöt ovat hieman ikäviä ja puhuvat toisilleen rumasti. Joukkoon ei mahdu ainuttakaan iloista ja positiivista tyyppiä. Myös dialogin samankaltaisuus häiritsee jonkin verran, sillä jossain vaiheessa jokainen tölväisee toiselle samaan tyyliin.

Mantilan ohjaustyö on tarkkaa ja osaavaa. Vaikka joitain lähikuvia puuttuu ja osa kuvista on pimeitä, joka kerta tulee selväksi mitä tapahtuu eikä tarkkaavainen katsoja putoa kärryiltä.

Lopun juonenkäänteet on rakennettu parin merkittävän yllätyksen varaan, jotka on valitettavan helppo arvata jo sarjan alussa. Dekkarisarjoille tyypillisen keskikohdan potkujen pitäisi aiheuttaa katsojassa turhautunutta puhinaa, eikä tunnetta, että se oli kyllä aivan henkilön omaa syytä. Käsikirjoitus olisi pitänyt myllätä vielä kerran ympäri, jotta yllätykset ja juonenkäänteet olisi saatu toimimaan halutulla tavalla.

Myös Kulttuuritoimituksen Irmeli Heliö kirjoitti sarjasta Parasta juuri nyt -palstalla.

Petri Hänninen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua