Lukupäiväkirja 2024 – osa 7: runoja, runoja, runoja!

Kuva: Mikko Saari

Olen kirjoittanut jokaisesta lukemastani teoksesta pidemmän arvion, joka on julkaistu tai tullaan julkaisemaan jossain. Olen linkittänyt lukupäiväkirjasta teosten arvioihin, sikäli kun niitä on jo julkaistu. Julkaisemattomat ovat tavallisesti Kirjavinkkien julkaisujonossa, eli ilmaantuvat sinne elokuun aikana.

Kuten olette kenties huomanneet, luen tänä vuonna Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -mammuttia läpi. Tahtina on ollut kirja kuussa. Se tarkoittaa, että heinäkuulle osui Sodoma ja Gomorra I–II, suomennetun sarjan paksuin yksittäinen kirja (alkuperäisversiossahan jako on vähän erilainen ja menee seitsemään osaan). Sitäpä sitten heinäkuussa luinkin kolme viikkoa, mikä tarkoitti vähän hiljaista kuukautta, mitä romaanien lukemiseen tulee.

Päätin sitten lukea Proustin ohella kirjahyllyyn kirjastolainoina kertyneitä runokokoelmia ja lastenkirjoja. Luin niitä sen verran runsaasti, että keksin laittaa kuukauden tavoitteeksi lukea kirjan päivässä. Tähän lukemaan lopulta sitten pääsinkin, vaikka tahti Ropeconin kohdalla vähän notkahtikin.

Kirja päivässä onnistui kesälomalla helposti, mutta yksi varjopuoli tässä hienossa suunnitelmassa oli: kesällä on kyllä aikaa lukea, mutta heikommin aikaa istuskella koneella kirjoittamassa lukemastaan. Toisaalta minulle on tärkeää kirjoittaa jokaisesta lukemastani kirjasta jotain, etteivät kirjat vain vilistä ohi jättämättä mitään jälkeä. Niinpä minulla onkin sitten ollut heinäkuussa ennätyspitkä rästilista kirjoittamattomia juttuja. Toivon mukaan saan sen elokuun aikana purettua.

* *

Runot

Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky (Poesia 2013) – Filanderin esikoiskokoelma on vain 19-vuotiaana kirjoitettu. Se on pulppuavan runsasta, reippaita kielikuvia ja vertauksia sisältävää elämäniloista runoutta. Tyyli tuntuu vähän vieraalta, olen pelkistetymmän ja pienemmän ilmaisun ystävä, mutta onhan tässä hurmoksessa jotain kiehtovaa. Säkeiden ryöpyn keskeltä löytyy kyllä helmiäkin.

Erkka Filander: Torso (Poesia 2016) – Filanderit etenevät toistaiseksi järjestyksessä, eli esikoiskokoelman jälkeen vuorossa on toisinkoinen. Tyyli on vähän erilainen, tämä ei ole niin vuolaasti roihuava, vaan kallistuu jopa vähän aforistiseen suuntaan. Kuvasto on uskonnollista, ikoneita ja marttyyrien patsaita. Mielenkiintoinen runokokoelma, vaan jättääkö hieman etäälle? Vaatii vähän pureskelemista, selvästi.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Naisen paikka (WSOY 2007) – Huotarisen toinen runokokoelma vuosien takaa tarkastelee nimensä mukaisesti naisten ja tyttöjen asemaa. Kokoelma lainaa kansanrunoudesta ja katselee menneisyyttä, isoäitien ja isoisoäitien aikaa. Menneeseen ei kuitenkaan juututa, vaan runot ovat kiinni nykyajassakin. Ihanan reipasta menoa.

Raisa Jäntti: Kolme | Labyrintti (Puru-kollektiivi 2020) – Tämä pieni runovihko käsittelee labyrinttejä, koehiiriä juoksemassa niissä, ihmisen sisäisiä tiloja ja muuta erikoista. Vasta luettuani hoksasin, että tämähän on tosiaan osa kolmesta vihkosta koostuvaa kokonaisuutta. No, eipä siinä mitään, loput vihkot saman tien varaukseen, ja ehkä jotain fiksumpaa voi sanoa, kun kaikki kolme on luettu.

Raisa Jäntti: Kolme | Pohjapiirros (Puru-kollektiivi 2020) – Kolmen vihon kokonaisuuden tässä osassa seikkaillaan sisätiloissa. Tilassa olemisen kysymyksistä Jäntti saa aikaiseksi kiinnostavaa, vähäeleistä runoutta.

Raisa Jäntti: Kolme | Opaskierros (Puru-kollektiivi 2020) – Kun näiden vihkojen takakansi lupaa niiden tutkivan tilaa ihmisen sisäpuolen ja äärettömän avaruuden mittakaavoilla, niin tässä vihkosessa saadaan sitten sitä avaruutta. Suunta on sekä ylös että alas: niukassa runoudessa sukelletaan sekä kaivoskuiluin maan alle että syöksytään kohti avaruutta. Arvioni Kolme-kokonaisuudesta Kirjavinkeissä.

Kai Kajander: Supersäikeet (Otava 2014) – Kirjaston hyllystä satunnaisotannalla poimittu esikoisrunokirja tarjoilee sivukaupalla irtonaisia ajatuksia. Mieleen tulee vähän poesialaiset fragmentaarikot, mutta siinä missä joku Tennilä asettelee sivuille taiten muutaman ilmavan ajatuksen, Supersäikeiden sivut ovat täynnä fragmenttien tulvaa. Seassa on jonkun verran aivan banaaleja oivalluksia, jotka poistamalla kokoelma olisi heti parempi. Nyt joukossa on kyllä hyvääkin tavaraa, mutta se vähän hukkuu jonninjoutavaan. Arvioni Kirjavinkeissä.

Pekka Kytömäki: Sytytys (Aviador 2020) – Melkoista kielellistä notkeutta vaatii luoda palindromirunoja, etenkin kun näissä päästään pelkän helpon kikkailun yläpuolelle. Leikkisyyden henki on vahva ja mukana on paljon silkkaa hupailua, mutta myös vakavia aiheita sivutaan. Ei tätä osaamisen tasoa voi kuin ihailla, etenkin kun itse en ole palindromienlaatimista koskaan osannut.

Sirpa Kyyrönen: Nimesi on Marjatta (Otava 2020) – Kyyrönen on ollut hyvä, ja sama meno jatkuu. Tässä kirjassa yhdistyvät feminiini hedelmällisyys, solubiologia, linnut ja muu villi luonto, myytit ja ties mikä todella meheväksi kokonaisuudeksi. Teksti on runsasta, vuolasta ja eloisaa, helposti lähestyttävää, mutta myös syvällistä ja ajatuksia herättävää. Arvioni Kirjavinkeissä.

Sirpa Kyyrönen: Lempeät tukaanit (Otava 2012) – Sirpa Kyyrösen tuotannon kartoittaminen jatkuu tästä toisinkoisesta. Luontoa ja erityisesti lintuja on tässäkin kokoelmassa runsaasti, mutta myös naiseutta ja äitiyttä. Asettelu on vaihtelevaa, välillä proosarunoisempaa ja välillä vähemmän. Pidän Kyyrösen vuolaasta kuvakielestä, joka pulppuaa mielenkiintoisia kuvia ja ilmaisuja. Sitä riittää tässäkin kokoelmassa.

Kimmo Ojala: Yrjö Ärjylän herkimmät (Avain 2024) – Kokoelma lastenrunoja Orffeista tutulta Kimmolta kuulostaa lähtökohtaisesti hyvältä. Ihan nappiosuma tämä ei kuitenkaan ole: riimittely on paikoin vähän väkinäistä ja etenkin runojen rytmi tuntuu vähän sekavalta. Jokunen oiva runo kokoelmassa kuitenkin on. Jussi Jääskeläisen kuvitus ei puolestaan istu minun makuuni yhtään. Arvioni Kirjavinkeissä.

Reetta Pekkanen: Salakuljetuksia (Poesia 2021) – Nappasin tämän luettavaksi, koska halusin lukea Pekkasen tuotannon läpi. Kokoelman pienet runot ovat oikein mukavia. Kiinnostavinta teoksessa on kuitenkin jälkikirjoitus, joka paljastaa runot menetelmälliseksi kirjallisuudeksi: ne on laadittu lisäämällä runokorteille joka päivä yksi sana lisää. Menetelmä kuulostaa siinä määrin kiinnostavalta, että saatan joskus itsekin kokeilla. Siitä siis lisäpiste tälle vihkoselle!

Maaria Päivinen: Maailmanymmärrysmatka (Aviador 2024) – Edellinen lukemani Päivisen kokoelma, kymmenen vuotta tätä vanhempi Sinun osasi eivät liiku, oli raju ja vaikea. Tämä tuntuu pykälän helpommalta: teksti avautuu herkemmin. Aika jyrkkää tekstiä tämäkin on. Maailmaa kierrellään, tosin sen verran epämääräisesti, ettei tämä ihan matkailurunokokoelmasta mene. Suuria tunteita joka tapauksessa riittää.

Harry Salmenniemi: Pimeän lehdet (Otava 2013) – Salmenniemeltä olen lukenut lähinnä proosaa ja runoista vain todella täräyttävän Texas, sakset -teoksen. Siksi piti tutustua tarkemmin Salmenniemen runotuotantoon. Pimeän lehdet on tavanomaisempaa tavaraa kuin Texas, mutta oma kokeellisuutensa tässä proosarunoudessakin on. Hiukkasen tuntui kyllä vaikealta päästä sisään Salmenniemen ajatuksenjuoksuun, eli hieman etäiseksi tämä kokoelma lopulta jäi.

Eino Santanen: Kuuntele, romantiikkaa (Tammi 2002) – Kolmas yritykseni Eino Santasen runouden parissa kääntyy Santasen esikoiskokoelman puoleen. Löytyisikö täältä jotain toimivaa? Alku on lupaava, mutta ei mene pitkään ennen kuin tyyli kääntyy taas sen sorttiseksi verbaaliakrobatiaksi, joka jättää minut kylmäksi. Santasen taipumus absurdiin ja nonsenseenkin kallistuvaan kirjoittamiseen ei vain toimi minulle – pakko se on nyt kolmen kokoelman jälkeen uskoa. Yksi nimetön proosaruno sentään säväytti.

Olli Sinivaara: Valonhetki (Teos 2009) – Sinivaaran Tanssiva karhu -palkittu Puut oli todella hieno kokoelma ja sai lainaamaan kirjastosta lisää Sinivaaraa. Ensimmäisenä luettavaksi pääsi tämä Valonhetki, joka osoittautui vähän pettymykseksi. Runojen vyöryvä tyyli tuntuu kaoottiselta ja sekavalta, Sinivaaran proosarunouden assosiaatioketjut tuntuvat vähän vierailta. Arvioni Kirjavinkeissä.

Elsa Tölli: Diiva räjähtää nurmikoksi (Otava 2024) – Fun Primavera -teoksellaan säväyttäneen lavarunoilijan tekstejä on nyt julkaissut isompikin kustantamo. Se ei ole ilmaisua kesyttänyt: esiintymisestä ja esiintyjistä kirjoittava Tölli on tyyliltään yhä räiskyvä ja roiskuva. Jotain ihastuttavan kesytöntä tässä on, vaikka samalla koenkin, etteivät tekstit ihan puhutelleet. Selvästi ollaan kuitenkin taitavan tekijän työn äärellä.

Romaanit, sarjakuvat ja muu kaunokirjallisuus

Christian Dotremont: Ivalo – Tekstejä Saamenmaalta (Poesia 2023) – Hyvän tovin vuoroaan hyllyssä odotellut Poesiavihko sisältää belgialaisen runoilijan ja maalarin Dotremontin kirjoituksia Saamenmaalta, erityisesti Suomen alueelta. Kuvaukset matkoista ovat mielenkiintoisia ja ulkopuolisen katse on kiinnostava. Vähän tämä kuitenkin jää pintapuoliseksi, ei ehkä sittenkään kiinnosta kovin hurjasti. Tulipahan luettua, mutta ilman Poesiavihkojen tilausta en olisi tarttunut.

Johanna Hulkko: Seikkailijat Ruusu ja Säde (Karisto 2022) – Ihastuttava pieni seikkailusatu kertoo kahdesta rohkeasta tytöstä, jotka viilettävät katoilla ja tosipaikan tullen osoittautuvat taitaviksi ja urheiksi. Entisiin aikoihin sijoittuva satu on lämminhenkinen ja suloinen, ja Sanna Pelliccionin kuvitus istuu tekstiin täydellisesti.

Claire Keegan: Nämä pienet asiat (Tammi 2023, suom. Kristiina Rikman) – Pieni, kerralla luettava kirja, vaan onpa tunteisiin menevä tarina. 1980-luvun Irlantiin jouluinen tarina kertoo isättömänä varttuneesta hiilikauppiaasta, jolla on kaikki hyvin. Pieni kohtaaminen paikallisessa luostarissa järisyttää miehen elämää. Kirjan taustalla on laaja irlantilainen skandaali, jossa luostareiden työlaitoksissa hyväksikäytettiin huono-osaisia naisia. Keegan kirjoittaa tästä kauniisti, joskin sankarimiesnäkökulma vähän kummeksuttaa.

Hanna Kökkö: Rocky, Rauha ja Surmalammen yö (Mäkelä 2024) – Rocky-sarjan kolmannessa osassa Rockyn ja Rauhan lähipiirissä Iittalassa tapahtuu taas murha. Sen lisäksi on parisuhdeasiaa: Rockyllä on lukiossa uusia ystäviä ja uutta vipinää, Rauha taas innostuu metsästämisestä ja tutustuu siellä komeaan nuoreen mieheen. Kuinka Rockyn ja Rauhan suhteen käy? Ovatko nuoret pohjimmiltaan liian erilaisia? Kirja on taas hyvä sekoitus kevyttä murhamysteeriä ja parisuhdekuvioita.

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken (S&S 2024, suom. Sari Karhulahti) – Olipas melkoinen himmeli näinkin tiiviiksi romaaniksi. Saul Adler ylittää Abbey Roadin vuonna 1988 ja tulee auton kolhaisemaksi. Pian sen jälkeen hän matkustaa Itä-Berliiniin, jossa kohtaa paikallisia ihmisiä. Mihin voi luottaa? Miksi Saulin kokemus ajasta ja paikasta on hajalla? Mies joka näki kaiken on kiehtova, mutta vaikeaselkoinen romaani, ja jätti pohtimaan, onko se liiankin vaikea. Tätä täytyy sulatella tovi.

J. S. Meresmaa & Emma Rautala: Hirviöhoitola – Hirveä helkatti (Karisto 2024) – Helppolukuinen lastenkirja on kolmas osa Hirviöhoitola-sarjasta, joka kertoo erilaisista hirviöistä ja niiden hoitamisesta. Tässä kirjassa päänvaivaa aiheuttaa hiiliä jahtaava helkatti, joka aiheuttaa sotkua ja sekaannusta. Yksinkertainen tarina on somasti kuvitettu ja aloitteleville lukijoille sopiva seikkailukirja, joka ei hirviöteemastaan huolimatta ole erityisen hurja.

Anne Muhonen: Greipinkeltainen tulevaisuus (omakustanne 2024) – Omakustanteisiin harvoin tartun, mutta tämä on valittu mukaan Suomen kulttuurirahaston Selkopolku-hankkeeseen ja sen myötä päätyy Suomen kaikkiin yläkouluihin. Säeromaanin ja selkokirjan välimaastoon osuva teos kertoo peruskoulun päättäneen Eeron kipuilusta eri tulevaisuuksien välillä: repussa odottaa tieto pääsystä taidekouluun ulkomaille, mutta ennen kuin kuoren avaa, pitää päättää haluaako lähteä. Maanläheinen, sympaattinen tarina pohdiskelee kypsiä ja fiksuja kysymyksiä helppotajuisesti. Arvioni Kirjavinkeissä.

Anne Muhonen: Älä unohda minua (Avain 2021) –  Sarjakuvaromaani, jonka tarina edeltää Greipinkeltainen tulevaisuus -romaania. Pitihän tämäkin siis lukea! Sarjakuva on oikein mainio kertomus pientä elämää elävän kukkakauppiaan ja vähän hukassa olevan nuoren kohtaamisesta, joka on hyväksi molemmille. Muhonen on taitava tekijä ja tämä tarina mukavan lämminhenkinen synkemmistä sävyistään huolimatta. Arvioni blogissani.

Timo Parvela: Ella ja kaverit Itämeren pelastajina (Tammi 2024) – Ellaa ja kavereita tuli lapsille luettua vähän (Risto Räppääjä oli suositumpi), mutta nyt oli Onnimanniin tarjolla arvioitavaksi uusin, joten päätin vilkaista. Sarjan tietty kaavamaisuus on yhä voimissaan, henkilöt toimivat just niinkuin odottaisi. Viimeksi taisin lukea Ella ja kaverit konsertissa, joka oli kovin opettavainen. Tässäkin on vahva pedagoginen ulottuvuus, mutta Itämeren puolesta toki sopiikin puhua. Toimivaa viihdettä, aika lailla juuri sitä, mitä tältä kirjalta odotinkin.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 7 – Sodoma ja Gomorra I–II (Otava 1989, suom. Inkeri Tuomikoski) – Sarjan paksuin kirja arvelutti jo etukäteen ja olihan tämä melkoinen urakka, kolme viikkoa meni lukiessa. Jää heinäkuun saldo muiden romaanien osalta niukaksi! Kirjan alussa kertoja-Marcel saa viritellä gaydariaan ja homoseksuaalisuus on kirjan keskeinen teema. Suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on aika synkkää ja kertoja on muutenkin todella raskas ihminen. Tämä oli työläs kirja, verrattuna sitä edeltäneiden Guermantesin teiden suhteelliseen keveyteen, mutta on tämä siitä huolimatta mielenkiintoinen maailma tutustua.

Judith Schalansky: Kadotettujen katalogi (Poesia 2024, suom. Suvi Valli) – Esseeteos, jonka aiheena ovat monenlaiset kadonneet asiat. Schalansky kirjoittaa monipuolisesti: osa teksteistä on silkkaa fiktiota, osa sitten tietokirjallisempaa esseetä. Taso vaihtelee: osassa Schalansky kirjoittaa lumoavasti, osa taas jättää vähän ymmälleen. Kokonaisuus kallistuu kuitenkin positiivisen puolelle.

Terhi Tarkiainen: Tessa, eli kuinka veret seisautetaan (Tammi 2024) – Vallattomat viettelijättäret -sarja jatkaa reipasta menoa 1700-luvulla. Skotlantiin sijoittuvassa tarinassa kirurgintöitä tekevä välskäri Tessa saa yllättäen potilaakseen luodin kylkeensä saaneen jakobiitti Duncanin ja sekaantuu siten poliittiseen juonitteluun – ja kiihkeään romantiikkaan. Kirja tarjoilee tuhdin annoksen kuumaa seksiä ja inhorealistista 1700-luvun lääketiedettä. Jos välillä kiihottaa, niin kohta ällöttää ja toisin päin! Loistava kirja.

Xiao Hong: Hulanjoen tarinat (Punos 2024, suom. Rauno Sainio) – Tämän luin suomentaja edellä. Rauno Sainio mainosti tämän kääntäneensä, muuten olisi pienen kustantamon kirja voinut mennä ohi. 1940-luvun alussa ilmestynyt kirja kuvaa elämää pienellä kiinalaispaikkakunnalla 1900-luvun alussa pienen tytön näkökulmasta. Elämä on nykynäkökulmasta niukkaa ja vähän omituista. Kovin selvää juonta kirjassa ei ole, enemmänkin elämänkuvausta ja sattumuksia vuosien varrelta. Mukava, että tällainen maailmankuvaa laajentava klassikkokirja on saatu suomeksi.

Tietokirjat

Henna Auno & Piia Keto: Uteliaat oppijat tutkivat syöpää (Etana Editions 2023) – Lasten tietokuvakirja käsittelee syöpää. Lapsiporukasta yhden äiti sairastaa rintasyöpää, mikä innostaa lapset ottamaan selvää, mistä syövässä on kyse. Takakansikin jo lupaa, että äiti toipuu, mutta biologian ja lääketieteen lisäksi käsitellään paljon myös tunteita. Kaikki on oikein taitavaa ja opettavaista. Kuvittaja Keto on ensikertalainen kirjankuvittajana, mutta on tehnyt aiemmin muun muassa vaatekuoseja. Tyyli onkin sensuuntainen, mutta toimii oikein hyvin kirjassakin.

Andreas Koivisto & Tom Björklund: Ikikallion tarinoita (Aviador 2023) – Punni-kunniamaininnan saanut lasten historiakirja kertoo Vantaalla sijaitsevan Stenkullan kallion tarinan aina jääkaudesta nykyaikaan. Kallio katselee ympärillään liikkuvia ihmisiä. Kirja on hieno katsaus ihmisasutuksen kehitykseen Suomen alueella. Tom Björklundin digitaalisesti manipuloituihin valokuviin perustuva kuvitus on erikoista ja tyylikästä. Kääntökirja on sekä suomeksi että ruotsiksi; molemmat puolet kannattaa selailla, sillä vaikka teksti on sama, kummallakin puolella on omat kuvat.

Mikko Saari
@mikko_lukee

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua