Kaj Korkea-ahon Äitiä etsimässä on rento ja intensiivinen kuvaus miesparin matkasta vanhemmiksi

Kuvat: Jonne Räsänen / Otava

Finlandia-ehdokkaaksi noussut Kaj Korkea-ahon Äitiä etsimässä -teos (Otava, 2024) ei noussut omalle listalleni, kun ystäväpiirissä veikkasimme ehdokkaita. Ihmettelin itsekin, miksi kirja ei tullut mieleen, vaikka olin sitä jo monille suositellut sekä aiheen mielenkiintoisuuden että kaunokirjallisten ansioiden vuoksi.

Kaj Korkea-aho kertoo kirjoittaneensa Äitiä etsimässä -teoksen, koska ei ole kirjoja, jotka käsittelevät kumppanuusvanhemmuutta ja isäksi haluavia miespareja. Hänelle kirjoittaminen on myös tapa kohdat mullistavat asiat elämässään.

Kirja kertoo Kaj Korkea-ahon ja hänen puolisonsa Niko Uusi-Simolan toiveesta saada yhteinen lapsi. Pariskunta päätyy etsimään lapselleen äitiä kumppanuusvanhemmuuden kautta. Kumppanuusvanhemmuudella tarkoitetaan vanhemmuuden jakamista ilman rakkaussuhdetta. Se on perhemalli, jossa lapsen biologiset vanhemmat eivät asu yhdessä, mutta jakavat vastuun lapsesta tasan. Kertojana on Korkea-ahon minäkertoja. Hän on sanonut kirjoittaneensa kuten asiat ovat tapahtuneet, osa mukana olevista esiintyy oikeilla nimillään, osan nimet hän on vaihtanut.

Korkea-aho on itse kuvaillut teosta tietokirjan ja autofiktion välimuodoksi. Ehkä juuri todellisuuspohjaisuuden vuoksi en osannut nähdä teosta kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana, vaikka lukijalleen se mitä suurimassa määrin on kaunokirjallinen elämys.

* *

Äitiä etsimässä on kirjoitettu ruotsiksi. Kaj Korkea-aho on kotoisin ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta Pedersören kunnasta. Teos on hänen viides suomennettu aikuisten romaaninsa. Kaikki viisi teosta on kääntänyt Laura Beck, joka ansaitsee myös kiitokset teoksen elävästä ja soljuvasta suomen kielestä.

Kaj Korkea-ahon ilmaisu on luovaa, rinnastukset raikkaita. Kieli on myös tehokasta. Pieni esimerkki (ei ehkä paras, mutta toi minulle lukijana oivalluksen): Tarinan minän – Kajn – paha olo johtaa romahdukseen taloyhtiön saunan pukuhuoneessa.

”Niko avaa jaffapullonsa ja tuo sen huulilleni.

’Juo, sinä tarvitset sokeria.’

Minä juon, ja hän oli oikeassa.”

Viimeinen lause (”Minä juon, hän on oikeassa”) kuvaa yksinkertaisuudessaan hyvin Korkea-ahon lakonisen toteavaa kerrontaa. Sama lause paljastaa myös kertojan kyvyn itseironiaan ja reflektioon. Korkea-aho on valmis pohtimaan omia reaktioitaan ja myös kyseenalaistamaan ne.

Kumppanuusvanhemmuus on kirjan alussa outo asia kirjoittajalle itselleenkin, saati sitten lukijalle. Kirjan perusteella voi ehkä saada jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä se voisi olla. Se avaa tällaiselle ”normien mukaista elämää” eläneelle toisen ja kolmannenkin näkökulman maailmaan, jonka on tiennyt olevan olemassa, mutta jonka karuudesta ei ainakaan minulla ole ollut todellista ymmärrystä. Ei ole ehkä vieläkään, mutta onpahan ehkä vähän enemmän kuin ennen tämän kirjan lukemista.

Kirjassa on sydämeen sattuvia kuvauksia hylätyksi tulemisen tuskasta ja epätoivon hetkistä, kun jo pitkälle menneet suunnitelmat eivät onnistukaan ja Kaj ja Niko tajuavat, että haaveet kaatuvat taas ainakin hetkeksi.

* *

Korkea-aho kuvaa yksityistä asiaa, eli kaipuuta omasta lapsesta, myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Hän itse kertoo jo varhain luopuneensa ajatuksesta, että hänestä voisi joskus tulla isä. Korkea-aho kirjoittaa teoksen esipuheessa, että ”vanhemmuuden idea oli niin monien mahdottomuuksien takana, etten innostunut siitä koskaan tosissani”. Kun puoliso alkaa puhua lapsesta ja kumppanuusvanhemmuudesta, alkaa ajatus vanhemmuuden mahdollisuudesta käydä toteen myös Kajlle.

Vanhemmuuden mahdollisuuden pohdinta on tuttua myös muissa perhe- ja parisuhdetilanteissa oleville. Voin hyvin samaistua tuohon idean ja ajatuksen heräämiseen, vaikka itse olin parisuhteessa se, joka ensin lausui toiveen ääneen.

Myös ulkopuolisuuden teema kulkee kirjassa vahvana. Esimerkiksi kirjan loppupuolella Korkea-aho pohtii, mitä ihmiselle tekee se, että joutuu ”koko ikänsä maleksimaan yhteiskunnan ja juridiikan harmaavyöhykkeellä”, miten moni asia, jota hän on elämässään kaivannut, on ollut kiellettyä. Mitä tekee ihmiselle se, että kielletyt asiat, kuten lapsen saaminen, on ollut ulottumattomissa niin pitkään, että siihen on ehtinyt tottua. Melkein hyväksytyksi tuleminen on Kaj Korkea-aholle julmempi muoto ulkopuolelle sulkemisesta.

Toive omasta lapsesta on hyvin universaali tunne, samoin monet muut kirjan esille tuomista teemoista ja tunteista. Kirja ei kerro vain miesparin matkasta vanhemmiksi, se nostaa teemansa yleisinhimillisiksi. Vaikka lapsettomuuden syy olisi eri, voi tunne silti olla sama.

* *

Kaj Korkea-ahon kieli ja tapa kertoa asioista hivelee lukijan aisteja. Hän vie sekä hyvässä että pahassa lukijansa mukaan tilanteeseen. Jopa siinä määrin, että teki mieli paeta, kun päätyi antamaan hänen kanssaan spermanäytettä.

Kirjasta välittyy vilpittömyys ja samalla myös ehdottomuus. Korkea-aho on suorastaan ultrarehellinen, mutta suojelee silti kohteitaan. Prosessissa mukana olleet äitiehdokkaat tunnistavat varmasti itsensä, ehkä joku heidän lähipiiristäänkin tunnistaa heidät, mutta tavalliselle lukijalle he ovat sivuhenkilöitä vanhemmuuden matkatarinassa.

Kaj Korkea-aho vierittää tarinaa äitiä lapselleen etsivästä miesparista rennosti, mutta silti intensiivisesti. Palkintoraadin perusteluissa mainittu pakottomuus on totta myös lukijakokemuksessa. Hän osaa kiinnittää lukijan tarinaansa niin, ettei kirjaa oikein malta jättää kesken. Vaikka lopputulos oli tiedossani, huomasin jännittäväni kuinkahan tässä käy. Tuon jännityksen sai aikaan Korkea-ahon taitava kerronta.

Kirjailijan kyky imaista lukija kanssaan samalle matkalle saa myös odottamaan jatkoa. Mitä sen jälkeen, kun kirjan tapahtumat päättyivät?

Marja Aaltio

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua