Tuoreen Nobel-voittajan Afterlives-teoksen suomentaja Einari Aaltonen on huolissaan suomen kielen asemasta

Suomentaja Einari Aaltonen. Kuva: Joanna Kurth

Kikka Holmberg, teksti

Yksi suomentaja Einari Aaltosen unelmista toteutui pari vuotta sitten, kun hän alkoi suomentaa Tammen Keltaiseen kirjastoon. Vuonna 2020 julkaistun Ta-Nehisi Coatesin esikoisromaanin Vesitanssija (The Water Dancer) jälkeen työn alle tuli Patricia Lockwoodin Kukaan ei puhu tästä (No One Is Talking About This), joka ilmestyy ensi vuoden puolella.

Tyytyväisellä suomentajalla on tällä haavaa käännettävänä vuoden 2021 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaneen Abdulrazak Gurnahin romaani Afterlives, joka julkaistaan Tammen Keltaisessa kirjastossa huhtikuussa 2022 nimellä Loppuelämät.

– Gurnahin suomentaminen tuntuu tosi isolta asialta. Olin innoissani ja vähän kauhuissani, mutta nyt kun olen aloittanut sen, se sujuu hyvin. Teen sitä eteenpäin ja on aika juhlallinen olo koko ajan, Aaltonen hehkuttaa.

Aaltonen aloitti kääntäjäntyöt pian yliopistosta valmistuttuaan. Ensimmäinen häneltä julkaistu suomennos oli Hirtettyjen tanssiaiset (2000), valikoima Arthur Rimbaudin runoutta. Samaan aikaan hän suomensi Seppo Lahtisen kanssa Charles Bukowskin elämäkerran.

Nykyisin Aaltonen suomentaa kaunokirjallisuutta, pääosin proosaa, englannista, ranskasta ja espanjasta.

– Elätän itseni kaunokirjallisuudella toisin kuin monet, jotka kokevat olevansa identiteetiltään kirjailijoita: usein heilläkin saattaa olla päivätyö.

* *

Kertomakirjallisuuden suomentamisessa on Aaltosen mukaan tärkeintä saada välitettyä alkutekstin ajatus käännettävän kielen kulttuuriin ja kieleen niin, että se vaikuttaisi samalla tavalla tulokielessä kuin miten sen olettaa vaikuttavan lähtökielessä.

– Tässä nousee esille suomentajan asema tulkitsijana. Kääntäjän tulkinnalla alkutekstistä on tärkeä merkitys siinä, millaiseksi teksti muovautuu käännöksessä. Tärkeintä on juuri se, että tulokielelle ominaiset asiat eivät haittaa sitä, mitä niillä sanoilla yritetään sanoa. Suomennoksen pitäisi siis olla mahdollisimman luontevaa suomea.

– Esimerkiksi ranskassa voidaan hypähdellä asiasta toiseen ja tyyli voi olla kuin haulikolla ammuttua. Jos sen suomentaisi suoraan sillä tavalla, se vaikuttaisi tosi omituiselta. Suomessa ehkä vaaditaan enemmän loogisuutta. Kertomakirjallisuutta suomentaessa muutokset tapahtuvat yleensä lause- ja virketasolla.

Runouden suomentamisen haasteiksi Aaltonen lukee tekniikkaan liittyvät asiat, kuten esimerkiksi runomitat ja riimit. Niiden sovittaminen eri kielistä suomen kieleen vaatii miettimistyötä, samoin kuin kielen eri rekisterit, sanaleikit ja kulttuuriset viittaukset.

– Runous on useimmiten ilmaisultaan tiivistä, ja yleensä vaikeinta on ymmärtää se, mistä on kyse. Kun ymmärtää, mitä runolla halutaan sanoa, löytyy kovalla työllä ja väännöllä se tapa, jolla ajatus ilmaistaan suomeksi, Aaltonen kuvailee.

– Runoudessa muovailuvaha on löysempää kuin proosassa. Se muuttuu tosi paljonkin matkan varrella.

”Suomentajan tehtävä on mennä boksiin ja kurkottaa sieltä mahdollisimman luontevasti äidinkielen laatikkoon”, Einari Aaltonen sanoo. Kuvassa ajatusta ilmentää Aaltosen kissa Appelsiini halkolaatikossa. Kuva: Einari Aaltonen

Läheisimmiksi suomennostöikseen Aaltonen mainitsee Arthur Rimbaudin tuotannon ja Roberto Bolañon teokset. Hän on suomentanut myös Paul Verlainen ja Stéphane Mallarmén runoutta.

– Rimbaudia tein yhteensä kolmetoista vuotta. Ensin oli Hirtettyjen tanssiaiset ja sitten kootut teokset.

– Joka päivä jossain päin maailmaa myydään kymmenisen kappaletta Baudelairen ja Rimbaudin koottuja teoksia. Ne löytävät edelleen uusia lukijoita myös Suomessa. Antti Nylénin vuonna 2011 julkaistusta Baudelairen Pahan kukat -suomennoksesta on jo otettu pokkaripainos, ja ensi keväänä on luvassa pokkaripainos myös Rimbaudin kootuista runoista.

Vuonna 2019 Nylén ja Aaltonen olivat Helsingin kirjamessuilla kertomassa ja keskustelemassa Baudelairesta ja Rimbaudista ja näiden teosten välisistä suhteista.

– Baudelaire-suomennos on ilmestynyt vuonna 2011 ja Rimbaud vuonna 2012. Ei mikään kirja yleensä elä niin kauan, että on puheenaiheena kirjamessuilla noin monen vuoden jälkeen.

Aaltonen on pohtinut sitä, miksi käännökset yleensä vanhenevat nopeammin kuin alkuteksti. Hän on itse tehnyt uuden suomennoksen Ray Bradburyn klassikosta Fahrenheit 451, jonka edellinen, Juhani Koskisen tekemä suomennos on vuodelta 1966.

– Kääntäminen on tulkitsemisen taidetta ja likiarvojen estetiikkaa, ja se tapahtuu aina tiettynä hetkenä ajassa, ehkä kaukanakin siitä hetkestä, jolloin teos on alun perin ilmestynyt. Kääntäjällä on aina oman aikansa arvot ja asenteet, ja kun hän lukitsee tietyn tulkinnan tekstistä, se on aina tietyn ajan tuote, vaikka alkutekstillä olisi potentiaalia puhutella yli aikakausien.

Aaltonen luonnehtii kääntämistä testiksi, jolla selviää, onko tekstissä ainesta maailmankirjallisuudeksi, yleisesti puhuttelevaksi sanataiteeksi. Kun tekstiä tutkitaan ja käännetään eri aikoina ja siitä löytyy aina uusia puolia, se kertoo, että teos on luonteeltaan sellainen, että sitä kannattaa lähestyä eri aikoina eri näkökulmista.

* *

Parhaillaan Aaltosella on tekeillä Paul Éluardin teoksen Capitale de la douleur suomennos Tuskan pääkaupunki. Teoksen kustantaa käännöslyriikan kustantajana kunnostautunut turkulainen Parkko-kustannus.

– On tosi iso asia, että Tommi Parkolla on tämä käännösrunouteen erikoistunut kustantamo. Parkko on suomennosprosessissa runouden asianajaja. On hyvä, että hänellä on toisenlainen näkökulma ja hän on mahdollisimman kriittinen.

– Monesti käy niin, että kustannustoimittaja huomaa, että jossain tekstikohdassa on jotain outoa tai että se jotenkin klikkaa, ja saattaa ehdottaa siihen jotain. Kustannustoimittajan ehdotuksen pohjalta teen oman uuden ehdotuksen, ja lopullinen, sopiva ja osuva ratkaisu löytyy sitten yhteistyöllä. Hyvä kustannustoimittaja on kullanarvoinen. Minulla on ollut hyvä tuuri, että on sattunut tosi hyviä kustannustoimittajia, joten voin kääntäjänä omistautua taiteelliseen puoleen ja eläytymiseen.

– Runouden suomentamisessa olisi usein eduksi se, että kun käännös on tehty, sen voisi laittaa mahdollisimman pitkäksi aikaa hautumaan, mieluiten useammaksi kuukaudeksi, ja sitten vasta palata sen ääreen. Kokonaisuus sujuu silloin tuskattomammin. Kypsymisprosessin jälkeen tulee yleensä tosi hyvä oivalluksia, joilla runokäännöstä saa parannettua.

– Éluardia olen tehnyt pari vuotta ja kun se julkaistaan 2023, minulla on jo pariin otteeseen ollut mahdollisuus laittaa se lepäämään. Palatessani siihen olen saanut joka kerta tehtyä siihen parannuksia.

Aaltonen on kirjoittanut myös teosta taustoittavan esipuheen. Hänen mukaansa kääntäjän kirjoittamat alkusanat ja esittelyt ovat oiva keino taustoittaa suomennoksia.

– Sain kyllä ne runot suomennettua ja tarkistettua pariin kertaan, mutta esipuheen tekemistä lykkäsin kaksi vuotta. Tänä vuonna sain senkin tehtyä. Nyt on taas koko juttu lepäämässä, ja palaan siihen vielä. On harvinaista, että yhteen teokseen voi käyttää noin pitkän aikaa.

* *

Havainnollistaakseen kulttuurintuntemuksen merkitystä kääntäjän työssä Aaltonen kertoo tapauksen Roberto Bolañon pääteoksen 2666 suomentamisen varrelta.

– Romaanissa tulivat vastaan kuuluisat meksikolaiset hyppypavut. Minulla oli niistä vähän stereotyyppinen näkemys tyyliin, että ne ovat jotain Aku Ankka -juttuja. Kun sitten perehdyin asiaan, kävi ilmi, etteivät ne oikeasti ole papuja, vaan niitä kutsutaan hyppypavuiksi (frijoles saltarines), koska niin sanotun pavun sisällä on toukka, joka liikehtii, ja sen takia ne tuntuvat hyppivän. Niitä voi syödä, mutta yleensä niitä ei käytetä ravintona, vaan pelinappuloina: paperille piirretyn ympyrän keskelle laitetaan hyppypapuja, ja se, jonka papu liikkuu ensimmäisenä pois siitä ympyrästä, on voittaja.

Lopputuloksena oli, että suomennoksessa lukee ”meksikolaiset hyppypavut”, eikä mistään käy ilmi, että Aaltonen otti asiasta selvää toukkien ja kasvien latinankielisiä nimiä myöten.

– Olen silti sitä mieltä, että on tosi tärkeää, että selvitin sen asian itselleni. Siten se on uskottavaa myös siellä tekstissä.

”Runouden suomentamisessa olisi usein eduksi se, että kun käännös on tehty, sen voisi laittaa mahdollisimman pitkäksi aikaa hautumaan”, kertoo suomentaja Einari Aaltonen. Kuvassa Jaarli Kuuvuori. Kuva: Einari Aaltonen

Aaltonen puhuu kiihkeästi suomen kielen asemasta.

– Mielestäni on hyvin mahdollista, että suomen kieli lakkautetaan taloudellisesti kannattamattomana. Tästähän on oireita. Mikael Jungner on ehdottanut, että suomen kielestä otettaisiin kaikki turhat päätteet pois, jossa se sopii paremmin englannin kanssa. Juhana Vartiainen ehdotti Helsingin viralliseksi kieleksi englantia, jotta ne kymmenen ulkomaalaista erityisosaajaa muuttaisivat Suomeen sen takia, että saa puhua englantia.

– Suurimmassa osassa Helsingin ravintoloita ruokalistat ovat englanniksi ja yliopistossa on kursseja, joissa kaikki opiskelijat ovat suomalaisia, mutta koska kurssi on päätetty pitää englanniksi, se pidetään englanniksi, ja puhutaan sitä kökköä englantia. Me ollaan niin mahtavan kansainvälisiä, Aaltonen vinoilee.

– Jos yrityksessä on oikeasti kansainvälinen henkilökunta, on tietysti järkevää, että työkieli on englanti, jotta on yhteinen kieli, joka sitoo sitä ryhmää.

Aaltosen mukaan suomen kieli rapautuu pikku hiljaa.

– Kielen säilyminen vaatii sen, että kansat ja ihmiset ovat itse ylpeitä ja kiinnostuneita säilyttämään sen. Suomessa ei ymmärretä vaaraa, joka suomen kieltä uhkaa. Islannissa, jossa asukkaita on reilut 350 000, kieli ei ole ollenkaan vaarassa, koska islantilaiset on ylpeitä ja tietoisia siitä, kuinka upea heidän muinaiskielensä on, ja pitävät siitä tosi hyvää huolta. Mielestäni Suomessakin pitäisi tähän panostaa enemmän.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua