Suomentaminen ja kirjoittaminen kietoutuvat yhteen Tapio Koivukarin työssä – mutta miten kääntyy Tuntematon sotilas islanniksi?

Kääntäjä ja kirjailija Tapio Koivukari. Kuva: Hannu Peltonen

Kikka Holmberg

Tapio Koivukarin reitti kirjailijaksi ja suomentajaksi on kulkenut monen mutkan kautta.

– Vanhat kristityt puhuvat johdatuksesta. Ainakin voisi sanoa, että hyvin mielenkiintoisia yhteensattumia on siinä, että päädyin aikoinaan Islantiin, Koivukari muistelee.

– Usein suomentajat ovat koulutukseltaan kielitieteilijöitä tai kääntäjiä. Minä tulin köökin oven kautta sisään. Aloitin kirjailijana ja opin kielen enimmäkseen itseopiskelulla ja käytännössä.

Koivukari valmistui teologian maisteriksi ja uskonnonopettajaksi vuonna 1987.

– Tajusin, että halusin tehdä kaksi asiaa: ruveta kirjailijaksi ja kokea siirtolaisena olemisen.

Jälkimmäiseen innosti se, että Koivukarin pappa oli ollut siirtolaisena Amerikassa ja isä Ruotsissa.

Kirjoittaessaan esikoiskirjaansa Koivukari törmäsi Helsingissä nuoruudentuttuunsa Timo Ernamoon. Ystävykset menivät Vanhan ylioppilastalon kuppilaan, jossa Ernamo oli muutamaa viikkoa aiemmin ollut mukana perustamassa Lieke Kustannus Oy:tä (sittemmin Like Kustannus).

– Kysyin Ernamolta, mitä hän on puuhaillut. Hän vastasi olleensa kustantamoa perustamassa ja kysyi puolestaan, mitä minä olen tehnyt. No minä olen kirjoittanut romaania, Koivukari muistelee nauraen.

– Loppu oli kuin rokkenrollin historiaa.

Esikoisromaanin julkaisemisen jälkeen Koivukari kävi Helsingin yliopistolla nykyislannin alkeiskurssin. Helmikuussa 1989 hän lensi Reykjavíkiin.

– Pääsin kaupungintalon rakennustyömaalle. Keväällä siirryin kalatehtaalle, pallassesonkia tekemään.

Suomeen palattuaan Koivukari kirjoitti romaanin siirtotyöläisen kokemuksista. Kustantajana oli luonnollisesti Like.

* *

Sitten oli taas Islannin vuoro.

– Suomessa opiskellut islantilainen vihjaisi, että siellä on kova pula pätevistä opettajista. Hain umpimähkään eri paikkoihin, ja Länsivuonojen Ísafjörðurista tärppäsi. Pääsin sinne teknisen työn opettajaksi.

Ísafjörðurissa Koivukari tapasi tulevan vaimonsa, kuvataiteilija Hulda Leifsdóttirin, ja aloitti samoihin aikoihin ensimmäisen suomennostyönsä, Vigdís Grímsdóttirin romaanin Nimeni on Ísbjörg, olen leijona.

– Suomensin sitä vinttikamarissa filttiin kääriytyneenä. Tulostin koululla luvun kerrallaan ja lähetin Reykjavíkiin, jossa suomen kielen lehtori Timo Karlsson tarkisti suomennoksen ja antoi runsaasti hyviä ohjeita. Voi sanoa, että hän kouli minusta suomentajan!

Islannin kielen Koivukari oppi nopeasti.

– Sukelsin siihen kieleen, Koivukari kuvailee.

– Toisena Ísafjörðurin talvena aloin suomentaa. Kun kielen oppii kantapään kautta ja tietää, miten voi kuvailla miltä näyttää, kun aurinko kultaa lumisten vuorien reunustaman vuonon, ja kun rakastuu senkieliseen ihmiseen, riitelee ja saa kaikki mahdolliset hepulit, niin kyllä sen kielen siinä oppii, Koivukari nauraa.

Koivukari muutti perheensä kanssa Suomeen vuonna 1993 ja jäi päätoimiseksi kirjoittajaksi ja suomentajaksi vuosituhannen vaihteessa. Islannissa hän on asunut yhteensä nelisen vuotta.

Koivukari on julkaissut myös islanninkielisen runokokoelman, joka on saanut Islannissa hyvän vastaanoton. Hänen mukaansa kielellisesti aktiiviselle ihmiselle kirjoittaminen on tapa kotiutua kieleen – ottaa kieli haltuun ja saada aikaiseksi dialogia.

– Islannin kieltä opetellessani kirjoittelin joskus runoja, mutten kehdannut näyttää niitä kenellekään. Vuonna 2010 olin Heli Laaksosen kanssa runokilpailun tuomaristossa ja kerroin hänelle jonkun jutun. Hän sanoi: ”Hei, tuo on runo, kirjot se!” ja niin kirjoitin.

Käynnistyi raumanmurteisen runokokoelman kirjoittaminen. Viäläk teils se paatt o ilmestyi vuonna 2014.

– Käänsin välillä vaimolleni islanniksi niitä runoja, ja prosessista tuli joitain runoja islanniksi. Islanninkielinen kokoelma ei ole suoraan se raumanmurteinen kokoelma, vaan siinä on kirjoitettu osittain samoja runoja uudestaan.

Koivukari on suomentanut pääasiassa kaunokirjallisuutta. Islannin lisäksi hän suomentaa ruotsista. Hän on myös tuottelias kirjailija: syksyllä 2022 häneltä ilmestyy kahdestoista romaani. Runeberg-palkinnon Koivukari sai vuonna 2016 romaanistaan Unissasaarnaaja.

* *

– Aikoinaan kääntäjän ja kirjailijan työn yhdistäminen oli hiukan vaikeaakin, kun kirjailijauran alkupuolella haki omaa ääntään ja kieltään, Koivukari muistelee.

– Käännöstöiden rytmittäminen oman kirjoittamisen kanssa aiheuttaa sen, että joistakin mielenkiintoisista töistä täytyy välillä kieltäytyä. Ihannetila olisi se, että saisi aina tehdä oman kirjan jälkeen suomennoksen ja sitten taas oman kirjan. Sillä tavalla vuorovetoina.

”Samat kokemukset, jotka ovat ohjanneet minua suomentajana, ovat kouluttaneet minua myös omaan kirjoittamiseen”, Tapio Koivukari sanoo. Kuva: Miikka Lappalainen

– Vaikeinta ja tärkeintä suomentamisessa on saada alkuperäinen intentio soimaan samantapaisesti: mennä sen toisen kirjailijan nahkoihin, ymmärtää mitä tekstissä on sanottu ja sitten ilmaista se suomeksi samoilla vivahteilla ja viitteillä ja rytmillä.

– Jokaisessa kielessä on omat knoppinsa. Islanti on skandinaavisiin kieliin verrattuna arkaaisempi. Kielessä on myös paljon sellaisia sanoja, joita ei voi kääntää yhdellä sanalla. Esimerkiksi hyvin tavallinen ilmaisu ”odotan malttamattomana”, ”odotan innokkaasti” sanotaan islanniksi yhdellä verbillä ”hlakka til”.

Haasteellisia ovat myös asiat ja ilmiöt, joille ei ole tarkkaa sanaa suomalaisessa kokemusmaailmassa.

– Maaston muodon kuvauksiin olen joutunut hakemaan jopa kveenin kielen sanoja. Kun liikutaan vaikka 1800-luvun maaseudulla, tarvitaan nimenomaan kansansanoja eikä sellaisia, jotka saavat tekstin kuulostamaan maantiedon oppikirjalta. Siinä täytyy olla pahtaa ja hierua ja kurua eikä niin sanottuja oppisanoja, jottei se tule liian akateemiseksi.

– Sitten on ihan arkisia juttuja kuten ruisleipä. Islannissa ruisleipä on aivan erilainen kuin Suomessa: se on mustaa ja makeaa ja pitkään haudutettua. Paras ruisleipä on haudutettu kuumassa, tuliperäisessä maassa. Kääntäisin ruisleipää tarkoittavan sanan ehkä ruislimppu, koska Suomessa limppu voi olla hieman makea – siitä syntyy oikeansuuntainen mielikuva.

Yksinkertaista ei ole myöskään kulttuurinsisäisten viitteiden suomentaminen. Esimerkiksi islantilaisia runoilijoita Hallgrímur Péturssonia ja Jónas Hallgrímssonia ei Suomessa juuri tunneta.

– Jos viitataan johonkin runoon, jonka Islannissa lapset opettelevat koulussa ja jonka kaikki tuntevat siellä, se on vähän kuin Suomessa jotkut Eino Leinon tai Aleksis Kiven runot tai Tuntemattoman sotilaan repliikit, joita pudotellaan ohimennen. Pitää miettiä, antaako sen vain mennä vai nostaako esille – se täytyy harkita tilanteen kokonaisuuden mukaan.

Tuntemattoman sotilaan repliikkeihin Koivukari on päässyt uppoutumaan myös islanniksi tehdessään 2000-luvun alussa yhteistyötä Sigurður Karlssonin kanssa. Liki 40 vuotta näyttelijänä työskennellyt Karlsson on opiskellut suomen kielen aikuisena.

– Karlssonin suomen kielen opettaja Reykjavíkissa oli ehdottanut, että tämä kääntäisi Tuntemattoman sotilaan, jonka 1960-luvulla tehtyä käännöstä käytettiin käännöstieteen opinnoissa esimerkkinä, koska siinä on kaikki mokat mitä voi tehdä.

Karlssonin epäröidessä Koivukari tarjoutui tälle natiivioppaaksi.

– Minähän olen sitä ikäpolvea, joka on lukenut Tuntemattoman useaan kertaan ja nähnyt Laineen elokuvan ehkä kaksikymmentä kertaa. Olen rintamamiehen poika ja reservin jääkärialikersantti.

Islannissa ei ole ollut omaa armeijaa 1200-luvun jälkeen ja kielessä on vain hajanaisia sotilassanoja, joten kaikki sotilastermit, yksiköt, aseet, arvot ja muut piti laittaa riviin ja käydä läpi.

– Lisäksi oli vielä kirjan murrerepliikit. Mutta me teimme sen ja lopputulos oli mainio, Koivukari iloitsee.

Tuntemattoman sotilaan islanninkielinen käännös Óþekktur hermaður julkaistiin vuonna 2009.

– Olimme hyvä työpari. Mielestäni olisikin erittäin suotavaa, että juuri tällaisissa vaativissa käännöksissä, joissa tarvitaan monenlaista erikoisalan tuntemusta, olisi pääkääntäjän lisäksi mukana joku tai joitakin, jota tietävät asioista, joiden tunteminen on välttämätöntä kokonaisuuden avaamiseksi.

– On muistettava, että mahdollisuus tekee tekijän. Minulla on ollut hyvä tuuri, että olen aikoinani päässyt tekemään käännöksiä. Samat kokemukset, jotka ovat ohjanneet minua suomentajana, ovat kouluttaneet minua myös omaan kirjoittamiseen. Suomentaminen ja kirjoittaminen ovat niin kuin saman köyden kaksi säiettä ja minulla ne ovat kietoutuneet aika hyvin yhteen.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua