Taiteilija Liisa Hietanen kertoo, miten langoista syntyy veistoksia, ja mitä ne tekijältään vaativat

Kuva: Daniel Stolle

Katri Kovasiipi, teksti

Kuvataiteilija Liisa Hietanen, mistä alun perin sait idean ryhtyä virkkuuveistosten tekijäksi?

– En ole oikeastaan saanut sellaista ideaa. Kuvataideopintojen alkuvaiheessa piti tehdä teos kurssilla “Oma taiteellinen työskentely”. Oltiin siis tosi alkuvaiheessa opintoja. Sain ajatuksen tehdä omasta ala-asteen ekaluokan opettajastani veistoksen ja laittaa sen nurkkaan.

– Siinä oli tällainen ajatus valta-aseman keikautuksesta, ja samaan aikaan ajattelin irrottautumista tietynlaisista sisäistetyistä säännöistä, joita olin siihen asti noudattanut.

– Myös koulujen käytöshäiriöt ja opettajien keinojen vähyys niihin puuttumiseksi olivat silloin pinnalla mediassa – näistä kaikista yhdessä syntyi sitten tämä teosidea. Mutta silloin en vielä tiennyt, millä tekniikalla toteutan teoksen. Mietin puuta ja polyuretaanin ruiskuttamista muottiin… Harkitsin kaikenlaisia, ehkä ennemmin kovia tai muotoon valettuja materiaaleja.

– Yhtenä iltana kävelin koululta kotiin, ja jostain putkahti ajatus virkata teos kokonaisuudessaan. Tekniikan säntillisyys, tarkkuus ja suorittavuus sopi täydellisesti teoksen aiheeseen. Tein sen yhden teoksen ja ajattelin, että se oli siinä, en ajatellut jatkaa virkkaamista.

Ala-asteen opettajan inspiroima Pirkko (2009) on Liisa Hietasen ensimmäinen virkkuuveistos. Kuva: Liisa Hietanen

– Se, että virkkaamisesta muodostui lähes yksinomaan tekniikkani, tapahtui hitaasti. Alussa oli myös sattumaa, että tein sen toisenkin teoksen.

– Lähdin kesällä 2009 harjoitteluun Berliiniin kuvanveistotyöpajaan. Avustin pajassa työskennellyttä eteläkorealaista lasitaiteilijaa näyttelyn ripustuksessa Galerie Borchert und Schelenzissä Schönebergissä. Jossain välissä galleristi kysyi, mitä minä teen.

– Näytin kuvaa ”Pirkosta” ja hän kutsui minut osallistumaan galleriassa näyttelyyn Röhrender Hirsch. He pyysivät useita ulkomaisia taiteilijoita tekemään omia tulkintojaan saksankielisessä kulttuurissa suositusta kuva-aiheesta röhrender Hirsch (karjuva peura). Galleria oli kerännyt sisustustavaroita, tekstiilejä, maalauksia ja käyttöesineitä, joissa oli tuo kuva-aihe. Jokainen taiteilija sai tutustua niihin ja ottaa yhden esineen, josta tekee oman tulkinnan. Valitsin koristelautasen ja tein sen pohjalta teoksen Die röhrende Wurst (Karjuva makkara).

Die röhrende Wurst (2009), Karjuva makkara, mukailee saksankielisessä kulttuurissa suosittua karjuvaa peuraa, röhrender Hirsch -teemaa. Kuva: Liisa Hietanen

– Olin tehnyt kaksi teosta, ihmishahmon ja ruoka-aiheisen teoksen, jotka molemmat avasivat suuntaa omaan työskentelyyn.

– Huomasin, että teokset puhuttelevat ja avaavat ihmisissä jotain todella yhteistä. Ikään kuin niissä olisi joku yhteinen nimittäjä, joka toimii tunne- ja ajatustasolla. Oli tietysti kiinnostavaa huomata niitä reaktioita ja jatkaa työskentelyä.

– Mitä enemmän teoksia on syntynyt, sitä vähemmän mielestäni virkkaus nousee niissä päällimmäiseksi. Se on itselleni yksinkertaisesti kuvanveiston väline ja katsojalle ehkä pinta, johon liittyy kaikenlaisia tuttuja kokemuksia, muistoja ja käsityöperinteeseen liittyviä ajatuksia.

Mitä teit ennen virkkuuveistoksia?

– Olin todella alkuvaiheessa taideopintoja, joten en ollut paljon ehtinyt tehdä taidetta ennen ”Pirkkoa” eli tuota opettajahahmoa.

– Olin opiskellut vaatesuunnittelijaksi ennen Tamkin kuvataiteen koulutusohjelmaa, joten pehmeitä materiaaleja olin tietysti käsitellyt, mutta lankatöitä en ollut tehnyt kovinkaan paljon. Ne ajoittuvat jonnekin ala-aste-yläasteaikoihin.

– ”Pirkon” jälkeen opinnot jatkuivat, maalasin paljon ja kokeilin muitakin kuvanveistomenetelmiä, kuten saven ja kipsin työstöä.

Mistä haaveilit lapsena ja varhaisteininä?

– En tiedä ymmärsinkö, että on sellainen ammatti kuin vaatesuunnittelija, mutta jostain sellaisesta haaveilin. Piirsin vaatteita ja hahmoja, joilla oli hienoja kampauksia ja pukuja… Haaveilin kampaajan ammatista, kun se oli tietty tutumpi asia.

Milloin tiesit, että sinusta tulee taiteilija?

– Varmaankin silloin, kun pääsin opiskelemaan Tamkiin. Olin aina ajatellut, että työskentelen jollain luovalla alalla, mutta kuvataide oli aika vieras asia itselle.

– En osannut kuvitella sitä ammattina ollenkaan, enkä siis edes ajatellut koko alaa, ennen kuin näin Lahdessa opiskellessani Taideinstituutin opiskelijoiden töitä ja kävin siellä kursseillakin muun muassa elävää mallia piirtämässä.

Minkä ikäisenä ja miten opit virkkaamaan ja neulomaan?

– Ala-asteella ehkä noin 10-vuotiaana.

Miltä se tuntui silloin?

– Muistaakseni vaikealta. Mutta aloin kyllä varsinkin neuloa huvikseni.

Tampereen taidemuseolla nähtävistä Liisa Hietasen teoksista uusimpiin lukeutuu Suvi (2022). Kuva: Jari Kuusenaho / Tampereen taidemuseo

Mikä on ollut sinulle tärkeintä oppia tai koulua taiteilijaksi tulemisessa?

– Vaikea sanoa, mikä on tärkeintä, kun kaikki opinnot tuntuvat tukeneen ja vieneen eteenpäin. Varmaan merkittävin kohta on kuitenkin se, kun aloitin kuvataideopinnot ja tosiaan jollain lailla päästin itseni irti. Olin hahmottanut maailmaa ja tekemisiäni aika eri lailla siihen asti.

– Kun taideopinnot konkretisoituivat, niin jotenkin tosi nopeasti asiat, oma tekeminen ja eri tekniikat lähtivät käyntiin. Minusta ei olisi ikinä tullut taiteilijaa ilman taidekoulua, vaikka tekniikassani olenkin aika lailla itseoppinut.

Miltä virkkaaminen ja neulominen tuntuu nyt, kun olet aika monta miljoonaa silmukkaa jo tehnyt?

– Se tuntuu enimmäkseen tasaiselta, ei hyvältä eikä huonolta. Joskus se on tylsähköä ja puuduttavaa… Mutta aina välillä, kun tekee jotain mielenkiintoista kohtaa, pääsee jonkinlaisiin tiloihin, niin että posket punoittaa, eikä malta lopettaa.

– Noin yleensä ottaen, vaikka käsityö ei aina ole mukavaa, se on kuitenkin kiitollinen ja rauhoittava tekniikka. Se etenee niin tasaisesti, ja voi tuntea sen, kun työ menee eteenpäin.

– Jonkinlainen tasapaino työssä on, että vaikka jotkut kohdat työstä tuntuvat loputtomilta ja raskailta, niin tasainen eteneminen ja toisaalta ne innostavat hetket saavat työn tuntumaan mielekkäältä ja jaksamaan. Eniten motivoi valmiin teoksen “näkeminen” päässä.

Mikä siinä on hauskinta?

– Hauskinta on varmaan, kun alan koota teoksen osia runkoon ja se ihminen alkaa olla siinä. Tai kun pienikin teos alkaa käsissä luoda illuusiota ja hämätä omiakin aivoja.

– Vaikka valmiin teoksen on kuvitellut päässään, niin silti, kun teos on realisoitunut, siinä on välillä jotain, mikä pistää hymyilemään pitkäksi aikaa.

Miksi hidas tekeminen on tärkeää?

– Ensinnäkin ei ehdi saamaan hirveästi vahinkoa aikaiseksi. Villa ei ole mitenkään ongelmaton materiaali, eikä moni muukaan veistossa käyttämäni, esimerkiksi täytemateriaali.

– En näe järkevänä tuottaa hirveästi materiaa maailmaan, ja hitaasti työskentelemällä en siihen pystykään. On se tärkeää myös siksi, että nykyään on ihan älyttömiä nopeusvaatimuksia, eivätkä monia töitä tee enää ihmiset ollenkaan, vaan koneet.

– Onhan hidas työskentely omin käsin jonkinlaista vastarintaa sellaista vastaan, että vain tehokas tai tehokkuutta edistävä on hyvää.

Liisa Hietanen: Merkit (2020). Kuva: Marjaana Malkamäki

Millainen työhuone sinulla on?

– Mulla on iso yläkerran huone liiketilassa Kyröskoskella. Huoneessa on isot ikkunat ja avaraa. Langat säilytän muovilaatikoissa kaapissa ja yritän pitää niitä väreittäin järjestyksessä, mutta ei siitä tule mitään.

– Työskentelen yleensä vanhalla 1970-luvun sohvalla, jolle kertyy älytön läjä lankoja, saksia, koukkuja yms., ja keskelle jää tyhjä kohta mulle. En siivoa huonetta teosta työstäessäni juuri ollenkaan, kun sitten en enää löytäisi mitään. Kun työskennellessä laskee jotain käsistään, niin seuraavalla kerralla se löytyy taas siitä vierestä käden ulottuvilta.

– Jonkun toisen mielestä sohvan ympäristö on ehkä kaoottinen, mutta itselle se on tila, joka elää työskentelyn tahtiin, ja pahin virhe olisi siivota se.

Mistä hommaat langat?

– Eri paikoista, aika paljon saan vanhoja jämiä ihmisiltä. Tykkäisin käyttää enemmänkin kierrätyslankoja. Väri on kuitenkin niin tärkeä, että täytyy usein lähteä lankakauppaan. Haen sen verran lankaa kuin arvioin tarvitsevani.

Keräätkö lankoja varmuuden vuoksi varastoon, vai hankitko niitä vasta sitten kun tiedät, millainen seuraavasta teoksesta tulee?

– Mieluummin en kerryttäisi isoa varastoa, mutta kyllä sitä silti on kertynyt. Siitä se on hyvä, että lähes mitä tahansa väriä löytyy pieni määrä, jos tarvitsen johonkin yksityiskohtaan.

– En hanki lankoja varastoon muuten kuin silloin, kun löydän hyviä ihonvärejä. Niitä on välillä vaikea löytää.

Montako kiloa lankaa sinulla on nyt varastossa?

– Karkea arvio noin 20 kg.

Millaista kuvataidetta ihailet?

– Monenlaista. On oikeastaan paljon mielentilasta kiinni, mikä milloinkin koskettaa. Huumori ja tietty suoruus miellyttää ja samoin se, kun teos saa ihan kehollisia tuntemuksia tai jonkinlaisia aivokuperkeikkoja aikaan. Mutta ihan todella vaihtelevasti saatan vaikuttua David Shrigleyn sarjakuvasta tai koko Kiasman yläkerran täyttävästä installaatiosta.

– Tosi vaikea kysymys! Sellainen minkä tulkitsen vilpittömyydeksi ja omista lähtökohdista rehellisesti ammentavaksi on kyllä ihailtavaa.

Liisa Hietasen teos Vapaa (2011) on kaikkine yksityiskohtineen äärimmäisen hykerryttävä kokonaisuus. Kuva: Liisa Hietanen

Mitä olet pitänyt fotorealismista ja hyperrealismista?

– Pidin Ron Mueckin teoksista Sara Hildénillä. Olin niitä nähnyt ennenkin kyllä. Hänen teoksissaan on sellaista läsnäoloa, mistä vaikutun. Realismi voi jättää myös kylmäksi, kun ollaan sellaisella aivoille tutulla alueella, jossa lähinnä ihmetellään, miten tarkasti joku on voitu tehdä – varmasti omienkin teosten kohdalla tätä tapahtuu…

– Teoksiani verrataan usein Duane Hansonin teoksiin, mutta jotenkin en samaistu itse hänen teoksiinsa. Mielestäni hän käsittelee ihmistä teoksissaan eri tavalla kuin minä. Hänen töitään en ole nähnyt “livenä”, mutta olisi kyllä mielenkiintoista nähdä.

– En itse koe tekeväni fotorealismia tai hyperrealismia, ja se olisikin virkkaamalla mahdotonta. Tietysti etäämmältä tai nopeasti katsottuna teoksissani on samaa kuin hyperrealismissa, vielä kun teen teoksia luonnollisessa koossa.

– Tykkään siitä, että teokseni eivät läheltä näytä sillä tavalla realistisilta kuin hyperrealismi, koska uskon, että se vaikuttaa kokemukseen. Lankatekniikat ja villa materiaalina sisältävät niin paljon yleisiä ja henkilökohtaisia merkityksiä ihmisille, että teoksia on mahdoton riisua niistä. Hyperrealistisen teoksen pinta on tavallaan riisuttu materiaalin merkityksistä ja latauksista, kun se imitoi niin täydellisesti aihettaan.

Aulis on Liisa Hietasen virkkuuveistos vuodelta 2020. Auliksen käsikynkkään on päässyt Lahja Pakarinen. Kuva: Seppo Lahtinen

Montako tuntia päivässä tai viikossa voit virkata tai neuloa?

– Voi hyvin virkata vaikka kymmenenkin tuntia päivässä, mutta sitä ei voi tehdä jatkuvasti. Kiireisissä vaiheissa tulee varmasti tehtyä tuollaisia tuntimääriä, mutta pitemmän päälle siitä ei seuraisi hyvää.

Miten selviät tästä kaikesta virkkaamisesta ergonomisesti?

– Työasento on aina sama, joten pitää kiinnittää huomiota siihen, ettei jämähdä liian pitkäksi aikaa, vaan välillä liikuskelee.

Onko sinulla koskaan avustajia/apulaisia mukana teosten toteuttamisessa?

– Muutaman kerran on sukulaiset hälytetty apuun. En pysty kovin hyvin antamaan tehtäviä avustajille. Kokonaisuus on vain omassa mielessä ja esimerkiksi kaikkien kappaleiden kokoa ja muotoa seuraan vain jatkuvasti omin silmin, siinä samalla kun työstän teoksen osaa. Avustajan käyttö vaatii tarkkojen suunnitelmien tekoa, ja niitä en yleensä tee.

Miten saat houkuteltua hämeenkyröläisiä ihmisiä teostesi malleiksi?

– Helposti. Se on yllättänyt itsenikin, kun ihmiset lähtevät niin helposti malliksi.

– Mallin valinta perustuu jonkinlaiseen luontevaan kohtaamiseen tai tilanteeseen, jossa olen nähnyt mallin. Sanon, että se tapahtuu intuitiolla. Mielessäni on monia asioita esimerkiksi tähän asuinyhteisööni liittyen. Intuitiokaan ei ole jotain, mikä tulee vain tyhjästä.

Oletko harkinnut esimerkiksi ikaalislaisen tai parkanolaisen mallin valitsemista?

– En. Olen kyllä harkinnut, että tekisin ihmishahmoja, joilla voisin käsitellä esimerkiksi jotain muuta yhteisöä tai aihetta. Henkilökuvassa pyrin kuitenkin kunnioittavasti ja todenmukaisesti kuvaamaan toista ihmistä, enkä halua enkä voi ympätä omia tulkintojani ja pohtimiani aiheita teoksiin.

Miten kontakti sinun ja mallin välillä yleensä syntyy – ja kehittyy?

– Ne ovat olleet tosi erilaisia tilanteita. Joskus nopea ajatus kaupan kassajonossa ”Olisitko ehkä mun seuraava malli?”, joskus pitkään jatkunut ”tarkkailu” jumpan pukkarissa, tai usein kadulla vastaan tullut ihminen tuleekin joku kerta pysäytettyä ja kysyttyä malliksi.

– Olen kyllä tutustunut malleihin työskentelyprosessin aikana ja varsinkin näyttelyihin ja kirjaprojektiin liittyen ollaan myös yhteyksissä. Ja tietysti törmäillään täällä kylillä.

Käänteissä: Liisa Hietanen Tampereen taidemuseossa 22.5.2022 saakka. Puutarhakatu 34, ti–to 9–17, pe–su 10–18. Tampereen taidemuseoon on ilmainen sisäänpääsy joka perjantai klo 15–18.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua