Antero Toikka, puheenjohtaja Veikko Halmetoja, Minna Joenniemi, Teemu Mäki, Krister Gråhn ja Antti Korkka.
KUVATAIDE | 30-vuotisjuhliaan viime viikonloppuna viettäneiden Mäntän kuvataideviikkojen paneelikeskustelussa kerrattiin nykytaidetapahtuman tuottamia muutoksia ja visioitiin tulevaa.
”Ihmiset, jotka eivät koskaan taatusti olleet puhuneet keskenään, alkoivat kysellä toisiltaan: onko tämä taidetta? Tämäkö on taidetta?”
Katri Kovasiipi, teksti ja kuva
Mäntän Kuvataideviikkojen 30-vuotista taivalta juhlittiin viime viikonloppuna Mäntän Klubilla. Juhlaohjelmaan kuului lauantaiaamupäivän (26.8.) seminaarin ohella iltapäivän paneelikeskustelu.
Suhdettaan Mänttään ja kuvataideviikkoihin pohtivat paneelikeskusteluun osallistuneet vuoden 1999 kuvataideviikkojen kuraattori, kuvataiteilija Antero Toikka, vuoden 2014 kuraattori, kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi, vuoden 2000 kuraattori sekä Suomen Taiteilijaseuran ja IAA Europen puheenjohtaja Teemu Mäki, mänttäläinen kuvataiteilija ja kuraattori Krister Gråhn sekä Mänttä-Vilppulan kulttuuripäällikkö Antti Korkka.
Paneelin puheenjohtajana toimi mänttäläistaustainen kuraattori ja galleristi, pitkän uran myös kuvataidekriitikkona tehnyt Veikko Halmetoja. Hän oli Mäntän kuvataideviikkojen toiminnanjohtaja vuosina 2007–2010 ja kuraattori vuonna 2018, ja kuuluu myös kuvataideviikkoja järjestävän Mäntän kuvataiteen ystävät ry:n hallitukseen.
Keskustelussa käsiteltiin muistoja tapahtumasta sekä sen olemassaolon tuottamista muutoksista koko Suomen kesänäyttelyiden maisemassa ja Mäntän kulttuuri-ilmastossa. Paljon keskusteltiin myös kuratoinnin roolista ja lopuksi visioitiin, millaisena keskustelijat näkevät kuvataideviikkojen tulevaisuuden kymmenen vuoden kuluttua.
”Onko tämä taidetta?”
Keskustelun mieleenpainuvimpiin puheenvuoroihin kuului yllättäen yleisökommentti, jonka lausui Serlachiuksen Mäntän tehtaiden entinen hallintopäällikkö ja kuvataideviikkoja järjestävän Mäntän kuvataiteen ystävät ry:n hallituksen jäsen Esko Lehtomaa. Lehtomaa muisteli, miten radikaalisti kuvataideviikkojen Mänttään tuoma nykytaide muutti mänttäläistä keskustelukulttuuria.
– Muutimme perheen kanssa vuonna 1973 Mänttään. Tämä oli vanha patruunapaikkakunta, jossa kaikilla oli hyvin tarkat roolit. Ei ollut sopivaa seurustella, siis puhua, muiden kuin oman organisaation tai ainakin samalla tasolla olevien henkilöiden kanssa. Oli siis hyvin rajoittunutta: ei ollut sopivaa puhua alaspäin eikä myöskään ylöspäin, vaan piti pysyä sillä omalla reviirillä, Lehtomaa kuvasi Mäntän ilmapiiriä ennen kuvataideviikkojen aikakautta.
Ensimmäiset Mäntän kuvataideviikot järjestettiin Honkahovissa vuonna 1993, ja Honkahovi toimi kuvataideviikkojen näyttelypaikkana aina vuoteen 2007 asti. Muistossaan kuvataideviikkojen ensimmäisistä avajaisista Honkahovissa Lehtomaa pääsi asiansa varsinaiseen pihviin:
– Kuvataideviikkojen ensimmäisissä avajaisissa oli satoja ihmisiä Honkahovin puistossa. Yhtäkkiä huomasin kummallisen asian. Ihmiset, jotka eivät koskaan taatusti olleet puhuneet keskenään, alkoivat kysellä toisiltaan: onko tämä taidetta? Tämäkö on taidetta?
Lehtomaan muisto kirvoitti yleisöstä herakat naurut, mutta samalla se kuvasi kiinnostavasti, miten suuren muutoksen kuvataideviikot saivat Mäntässä aikaan. Tänä päivänä nykytaide on luonteva osa Mänttää, ja kesän aikana kuvataideviikkojen ohella paikkakunnalla on viljava näyttelymaasto.
Kuvataideviikkojen liikkeelle sysäämä tietty kokeilunhalu ja rohkeus on tuonut Mänttään myös uusia avauksia, kuten ammattikorkeakouluista valmistuneiden kuvataiteilijoiden Kuvataiteen valtakunta -kesänäyttelyt ja koko liudan muita näyttelyitä ja taidetapahtumia.
Mitä kymmenen vuoden kuluttua?
Paneelikeskustelun huipentumana Halmetoja pyysi panelisteja ehdottamaan, millaisena kuvataideviikot voisivat näyttäytyä kymmenen vuoden kuluttua, kun vietetään Mäntän kuvataideviikkojen 40-vuotisjuhlaa. Millaista taidetta silloin nähdään ja onko taiteen muuttuminen muuttanut myös kuraattorin toimintatapoja?
Antero Toikka painotti taiteen perusolemusta vihjaten sen pysyvyyteen. Kun hän aloitti taiteilijan ja kuraattorin roolissaan, hän otti Nykysuomen sanakirjan ja katsoi sen määritelmän termille taide:
– Se on toimintaa, jolla joku aistein havaittavin keinoin koettaa herättää muissa itse kokemiaan tunnekokemuksia, muisteli Toikka sanakirjamääritelmää (NS 1959) ja totesi toteuttaneensa tätä tehtävää. Määritelmän toteuttamisessa riittänee työtä myös tulevaisuudessa.
Minna Joenniemi kiinnitti aluksi huomiota kuvataideviikoilla jo toteutuneeseen kansainvälistymiseen. Hän uskoi taiteilijoiden puolestaan kiinnittävän jatkossa enemmän huomiota siihen, millä ehdoilla ja millä ansaintalogiikalla näyttelyihin osallistutaan. Tulevaisuuden näyttelyihin hän ennusti etenkin moniaistisia taidekokemuksia, joissa teokset tunnetaan, haistetaan ja kuullaan.
Tämäntyyppisestä näyttelyideasta Joenniemi nosti hyvänä, jo toteutuneena esimerkkinä Krister Gråhnin kesäksi 2023 kuratoiman Mäntän äärellä -näyttelykokonaisuuden, jossa kuvataidetta sijoitettiin Mäntässä myytävänä olleisiin asuntoihin.
Monipolvisessa puheenvuorossaan Joenniemi nosti esiin myös ihmisten tarpeen kokea turvallisuudentunnetta ja tunnistettavuutta sekä niihin liittyen ankkuroitumista nostalgiaan. Nostalgiaa hän piti yhtenä todennäköisesti vahvana taiteen trendinä tulevaisuudessakin.
Teemu Mäki keskittyi puheenvuorossaan kysymyksiin kuratoinnin ja taiteilijuuden suhteesta.
– Moninaisuutta on luvassa niin taiteilijoiden kuin kuraattorienkin asenteissa ja identiteeteissä. Myös tulevaisuudessa nähdään vanhanaikaisia kuraattoreita, jotka ovat luonteeltaan taidehistorioitsijoita ja haluavat keskittyä yhden taiteilijan tuotantoon, tehdä postuumisti retrospektiivin ja kirjoittaa aivan upean kirjan tästä taiteilijasta. Toisessa ääripäässä ovat kuraattorit, joilla on oikeastaan aivan vastakkainen unelma: he haluavat tehdä yhteistyötä taiteilijoiden ja yleisön kanssa. Heidän unelmansa on perustaa jonkinlainen väliaikainen bändi, jossa on pari taiteilijaa, pari kuraattoria ja osallistava osuus, Mäki sanoi.
Hän myös totesi, että kuraattorien erilaisuus on hienoa, ja näki molemmille ääripäille ja niiden välimuodoille olevan hyvin tilaa.
– Uudenlaisista kuraattoreista osa on sellaisia, joiden kuraattori-identiteetti on suurelta osin taiteilijaidentiteetti, ja monet heistä ovat samaan aikaan ammattikuraattoreita ja ammattitaiteilijoita, täydensi Mäki.
Kuraattoriuden ohella Mäki korosti myös taiteilijuuden erilaisia rooleja.
– Taiteilijoiden ja taiteen osalta tapahtuu samalla monimuotoistumista. Tulevina vuosikymmeninäkin kuvataideviikoilla nähdään öljyvärimaalauksia ja pronssiveistoksia, jotka joku on itse tehnyt ja odottaa, että joku muu ripustaa ne.
– Toisessa ääripäässä on taiteilija, joka on tehnyt osallistavan työpajan. Hänen asenteensa on, ettei hänellä itsellään ole erityistä sanottavaa, mutta hän haluaisi mieluusti olla koollekutsujana ja fasilitaattorina sellaisessa tapahtumassa, joka koettaisiin taiteena.
Kuvataideviikkoja Mäki piti hyvänä esimerkkinä ”hienosta sillisalaatista”, jossa hyvin erityyppiset taiteilijat ovat jo vuosikausia esiintyneet samoissa näyttelyissä. Hän uskoo myös taiteellisen tutkimuksen vaikuttavan tulevaisuuden taiteilijuuteen.
– Tapahtuu monimuotoistumista, joka osittain aiheutuu taiteellisen tutkimuksen suhteellisen nuoresta mutta vahvasta perinteestä: on yhä enemmän sellaisia taiteilijoita, joiden taiteellisesta työskentelystä suuri osa koostuu tutkimuksesta tai taiteellisesta tutkimuksesta.
– Moninaistuminen etenee, kiteytti Mäki lopulta kaiken sanomansa noihin kahteen sanaan.
Vielä jotain suurempaa?
Krister Gråhn toi keskustelussa lainehtineisiin pitkiin ja perusteellisiin pohdintoihin vaihtelua lyhyellä ja ytimekkäällä kommentillaan:
– Kymmenen vuoden päästä taiteilijat käsittelevät ajankohtaisia asioita ja ilmiöitä. Onneksi on näin, koska ilman niitä kuraattorit olisivat edelleen täysin turhia.
Antti Korkka puolestaan uskoo, että kymmenen vuoden kuluttua kuraattorit toteuttavat yhtä kiinnostavia näyttelyitä kuin nytkin. Korkkaa kiinnostaa kaikki se, mitä kuvataideviikkojen ympärillä voisi tapahtua entistä enemmän.
– Minulla on itselläni sellainen tulevaisuusnäkymä, että kuvataideviikot ja Mänttä voisivat olla vielä jotain paljon suurempaa.
Korkan mielestä olisi hyvä käydä yleistä keskustelua kuvataiteilijoiden asemasta ja koulutuksesta. Mäntässä voisi olla kuvataideviikkojen yhteydessä koulutustoimintaa niin kuraattoreille kuin taiteilijoillekin.
– Olemme niin ytimessä, että meillä voisi olla lisänostetta tähän muuhun toimintaan. Taiteilijoilta on jo tullut paljon kyselyitä, miksei Mäntässä toteuteta tämäntyyppistä koulutusta tai keskusteluareenaa. Kuvataideviikot on osaltaan tehnyt sitä joka vuosi, mutta voisimme viedä sitä pidemmälle. Nyt meillä on kymmenen vuotta aikaa rakentaa tätä, siten saisimme yleisömäärääkin vielä kaksinkertaistettua, pohti Korkka.
* *
Paneelikeskustelusta oli mahdollisuus siirtyä Pekiloon kesän 2023 viimeiselle kuraattorikierrokselle, jonka vetivät kuraattorit Minna Suoniemi ja Petri Alamaunus.
Mäntän kuvataideviikkojen 2023 viimeisenä päivänä, sunnuntaina 27.8. Pekilolla toteutui vielä taiteilija Pavel Rottsin teokseen liittyvä osallistava performanssi Climbing a Memory.
Kuvia juhlaseminaarista ja performanssista löytyy Mäntän kuvataideviikkojen Facebook– ja Instagram-profiileista.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Eija-Liisa Ahtila etsii ekologista dialogia kaikkien lajien kanssa: ”Metsään tutustuu, kun sitä tunnustelee kaikilla aisteilla”
KUVATAIDE | Serlachius Kartanolla avautui yleisölle 8-kanavainen, vaihtelevien kuvakokojen myötä etenevä, 50-minuuttinen liikkuvan kuvan teos Heijastus metsästä.
Vireä kuvataide uhkaa kadota Etelä-Karjalasta – Lappeenrannan kulttuurin ”unelmavuosi” päättyy ikävissä tunnelmissa
KUVATAIDE | Pääkaupunkiseudun kohonneet näyttelykustannukset houkuttelevat taiteilijoita pitämään näyttelyitä muualla Suomessa, kuten esimerkiksi Lappeenrannassa, vaikka ostajia on vähemmän.
Puolassa on nähtävillä uskomattoman hieno suomalaisen taidegrafiikan katselmus – Aurora Borealis Gdanskissa
KUVATAIDE | Yli neljänkymmenen suomalaistaitelijan työt ihastuttavat Gdanskin vanhassa kaupungissa joulumarkkinoiden lomassa jouluaatonaattoon asti.
Tuula Lehtinen haaveili omasta hajuvedestä ja sai sen – ”Vain tuoksu puuttuu Tuulan taiteesta”
TUOKSU | Kaikki sai alkunsa leikittelystä, kun taiteilija Tuula Lehtinen uneksi omasta hajuvedestä. Nyt sellainen on. Se on yksi aisti lisää taiteeseen.
