Stalin etelässä vuonna 1933 seurassaan (vas.) Aleksandr Jegorov, Kliment Vorošilov, Mihail Tuhatševski ja Abhasian johtaja Lakoba.
KIRJAT | 1930-luvun lopulla maailmalla kyllä tiedettiin, mitä Setä Aurinkoinen puuhasi neuvostojen maassa. Kenelläkään ei silti ollut voimaa ja rohkeutta puuttua hirmutekoihin. Stalinin esimerkkiä noudattaen maailman pikkudiktaattorit voivat yhä jatkaa omien kansojensa murhaamista. Valko-Venäjän pelastus on toistaiseksi ollut internet, jonka ansiosta terrori ei enää pysy salassa.
ARVOSTELU
Antero Uitto ja Ossi Kamppinen: Stalinin lavastukset. Näytösoikeudenkäynnit 1936–1938.
- Docendo, 2020.
- 434 sivua.
”Vaikka kommunistinen ideologia nyt on aallonpohjassa, ei suinkaan ole varmaa, että itse totalitarismin idea olisi peruuttamattomasti haudattu”, ärhäkkänä suomettumisen ajan kriitikkona tunnettu professori Timo Vihavainen kirjoittaa Stalinin lavastukset -kirjan saatesanojensa lopuksi.
No ei se totisesti ole. Tätä kirjoittaessa uutiset kertovat juuri, kuinka jälleen yksi demokratiaa vaativa mielenosoittaja on kuollut ampumavammoihin sairaalassa Kiovassa. Naapurissa Venäjällä jaetaan myrkkyannoksia toisinajattelijoille, jotka 1930-luvulla olisi raivattu tieltä luodeilla.
Eikä karttapalloa tarvitse kauan pyöritellä, kun totalitarismin ja ”vahvojen” johtajien persläpiä alkaa vilkkua silmissä: Syyria, Eritrea, Myanmar, Filippiinit, Kiina, Saudi-Arabia…
Unkari ja Puola ovat saman eetoksen tiellä, vaikka EU-jäsenyys niitä pahimmalta suojaakin. Sitäkään vähää ei ole turvanaan valkovenäläisillä, joiden johtaja on 26 vuodessa muuttanut maataan henkilökohtaiseksi kolhoosikseen.
Ensi syytetyt, sitten syytteet
Sama pyrkimys oli Josif Stalinilla, jolle tuli kiire vakiinnuttaa valtansa Neuvostoliiton kuohuvalla 1930-luvulla. Käyttökelpoisimmaksi keinoksi vakiintui terrori.
Terrorin perusidea on tappaa muutama ja saada tuhannet pelkäämään. Kun kuulustelut, pahoinpitelyt ja niskalaukaukset ylsivät satoihin tuhansiin, miljoonat ja lopulta koko kansa pelkäsivät. Neuvostomaan suuri lihamylly jauhoi atomeiksi myös 20 000 suomalaista ja suomensukuista.
Näyttävimpiä Stalinin tempauksista olivat kolme suurta näytösoikeudenkäyntiä Moskovassa vuosina 1936–1938. Syytettyinä olivat nimekkäimmät kommunistit, jotka piti ”trotskilaisina” raivata pois isänmaan aamuja sulostuttamasta.
Keinoja ei kaihdettu. Kun syylliset olivat selvillä, syytteet löytyivät helposti. Henkisen ja ruumiillisen kidutuksen jälkeen nuo onnettomat olivat valmiit tunnustamaan mitä hyvänsä – nyt ja jo silloinkin täysin mielettömiltä kuulostavia salaliitto-, vakoilu- ja murhateorioita myöten.
Viralliset saksankieliset painokset kaikista kolmesta näytösoikeudenkäynnistä 1936–1938. Yhteensä noin 1700 sivua.
Armeijan kunnia murskaksi
Pari vuotta velloneissa spektaakkeleissa Stalin lakeijoineen – joista moni pian päätyi itse tuomiolle – raivasi pois kymmeniä Venäjän vallankumouksen nimekkäimpiä tekijöitä ja itsensä Leninin työtovereita.
”Pääpiru” Lev Trotski oli jo paennut Meksikoon, jossa hän sai jäähakun päähänsä vuonna 1940.
Osa puhdistuksista kohdistui armeijaan. Nimekkäin teloitettu oli Neuvostoliiton marsalkka Mihail Tuhatševski. Hän olikin suunnilleen ainoa maan upseerikunnan edustaja, jolla oli käsitys ja haju edessä odottavan maailmansodan teknisestä luonteesta.
Upseerikunnan rappaus vei puna-armeijalta itsetunnon, kunnian ja kehitysmahdollisuudet. Se saattoi pelastaa Suomen talvisodassa ja oli vähällä aiheuttaa perikadon Saksan hyökätessä.
Tarkkaa, mutta pitkästyttävää
Totalitarismin luonteeseen kuulunee, että Moskovan suuren sirkuksen toimet dokumentoitiin tarkasti ja julkaistiin jo aikanaan kolmella kielellä. Se helpottaa nykyajan rikospaikkatutkintaa. Samaan ”virheeseen” syyllistyivät Saksan natsitkin.
Antero Uitto ja Ossi Kamppinen selostavat oikeudenkäynnit tarkasti, liiankin tarkasti. Aikansa pöytäkirjoilla on kiistatonta todistusvoimaa, mutta niiden lukeminen käy pian raskaaksi. Urakkaa ei helpota lainauksissa käytetty ja leipätekstiä pienempi kirjasintyyppi.
Tekisi mieli sanoa, että hei, uskon kyllä, paskapuhettahan kaikki oli, mutta en enää jaksaisi varmistua siitä itse.
Mukana on myös suomalaisten ja ulkomaistenkin sanomalehtien kannanottoja kommunistisen puolueen puhdistuksiin. Niistä käy ilmi, että lehdet kyllä näkivät valheiden läpi. Vaikutusmahdollisuutta tai -halua ei kuitenkaan ollut.
Neuvostolehdistö tietenkin ulvoi samassa kuorossa johtajansa kanssa. Muita tiedotuskanavia ei sitten ollutkaan paitsi radio, joten yleisen mielipiteen kontrollointi oli yhtä helppoa kuin Joseph Göbbelsillä natsi-Saksassa.
Kuka uhkaa Valko-Venäjää?
Moskovan oikeudenkäyntien syyteaineistoista kirkastuu onneksi myös helmiä.
Esimerkiksi seuraava lainaus auttaa ymmärtämään, millaisten silmälasien läpi Putinin Moskovassa juuri nyt katsotaan venäläisimperiumin länsirajalla kahleistaan irti pyristelevää pikkunaapuria:
”Puhuessaan edelleen suunnitelmista Valko-Venäjän irrottamiseksi SNTL:sta on syytetty Rykov kertonut: Yleinen määrittely, mistä silloin sovimme, sisälsi sen, että neuvotteluissa puolalaisten kanssa me suostumme Valko-Venäjän neuvostotasavallan irrottamiseen SNTL:sta, ’riippumattoman’ Valko-Venäjän luomiseen Puolan suojelusherruuden alaisena.”
Pötyä silloin, pötyä nyt. Kukaan ei uhkaa Valko-Venäjän itsenäisyyttä pahemmin kuin isoveli Venäjä itse.
Lukašenkan poliisi voi aikansa pamputtaa, mutta vapauden ja rehellisyyden henkeä ei enää voi tunkea takaisin pulloon. Niin paljon maailma kuitenkin on Stalinin ajoista muuttunut.
Kari Pitkänen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Taiteilija Martta Wendelin (1893–1986) loi meille ”ikuisen sunnuntain” – arviossa uusi elämäkertateos
KIRJAT | Päivi Ahdeoja-Määtän teos täydentää ja syventää lukijan tietämystä Martta Wendelinin taiteilijanlaadusta sekä siitä, millainen ihminen hän oli.
Varjoton armo – arviossa Tiina Lehikoisen Mutta armo on kukka joka laulaa
KIRJAT | Harvoin on saanut luettavakseen yhtä tiheästi kielikuvilla kuormitettua tekstiä kuin Tiina Lehikoisen uusi runoteos.
